Kun muisto sisältää ratkaisevan vihjeen – Henkirikokset voivat selvitä vuosienkin päästä, näin uudet asiat ilmenevät poliisikuulustelujen sijaan
Miten luotettava on ihmisen muisti, kun yritetään ratkaista vuosikymmeniä sitten tapahtuneita henkirikoksia?
Asianajaja Ilpo Härmäläisen ruumis löytyi Turun Airistolta maaliskuun alussa 2022. Hänen katoamistaan oli alettu tutkia uudelleen edellisenä vuonna.
Oikeudenkäynti oli jo päättynyt, kun syytetyn ex-vaimo yhtäkkiä muisti ankkurin.
Sehän oli oudosti kadonnut – tai varastettu, niin mies oli hänelle väittänyt.
Turkulaisen asianajajan Ilpo Härmäläisen katoamisesta oli kulunut lähes 30 vuotta. Kun jutun tutkinta avattiin uudelleen vuonna 2021, Härmäläisen murhasta alettiin epäillä miestä, jonka kanssa Härmäläisellä oli ollut yhteisiä bisneksiä. Hänen osuuttaan asianajajan katoamiseen ei ollut aikanaan tutkittu loppuun asti.
Oikeudenkäynti miestä vastaan alkoi pian tutkinnan avaamisen jälkeen – jo joulukuussa 2021. Ilman ruumista, ilman tunnustusta. Todisteet olivat kuitenkin riittäneet syytteen nostamiseen. Yksi tärkeimmistä todisteista oli 1990-luvulla onnekkaasti arkistoitu teletieto. Sen mukaan epäillyn puhelin oli ollut Härmäläisen katoamisen aikaan lähellä Airiston merialuetta, jonne hänen epäiltiin upottaneen uhrinsa. Samaan aikaan kun Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa käsiteltiin murhajuttua, Härmäläisen ruumista etsittiin Airistolta.
Ex-vaimoakin oli kuultu uuden tutkinnan yhteydessä. Mutta vasta käräjäoikeuden pääkäsittelyn jälkeen, kun oikeus jäi harkitsemaan tuomiota, hän muisti ankkurin katoamisen. Hän ei tietysti voinut muistaa varmuudella edes vuotta, jolloin ankkuri oli syytetyn purjeveneestä kadonnut. Asiasta tehtiin kuitenkin oikeudelle pikavauhtia lisäpöytäkirja.
Kului vain joitakin viikkoja, ja Ilpo Härmäläisen ruumis nostettiin Airiston syvyyksistä.
Siihen oli kiinnitetty ankkuri.
Kuinka luotettavaa tietoa voi saada jälkikäteen?
Ex-vaimon mielen pintaan pulpahti siis kymmenien vuosien jälkeen tieto, jolla oli merkitystä murhaoikeudenkäynnissä.
”Jos ankkurista olisi ollut aikanaan enemmän meuhkaamista, se olisi ehkä jäänyt paremmin ex-vaimon mieleen”, sanoo tutkinnassa mukana ollut entinen rikosylikonstaapeli Jari Veijalainen.
”Mutta epäilty oli vain todennut varkauden lakonisesti ja ohittanut sen nopeasti. Siitä ei tehty ilmoitusta mihinkään, mikä ei ollut jälkikäteen ajatellen normaali reaktio.”
Voisiko vanhoihin henkirikoksiin saada olennaista tietoa kuulemalla asianosaisia uudestaan? Ja kuinka luotettavaa sellainen tieto on?
Muistikuvat yhdistettävä faktoihin
Oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman on perehtynyt todistajien kuulemiseen ja erityisesti lasten kertomusten luotettavuuden arviointiin. Hän on kirjoittanut kirjan Muistin varassa, jossa hän pohtii muistin ongelmaa oikeusprosessin näkökulmasta.
Airiston tapauksen ankkurimuiston pulpahtamista ex-vaimon mieleen lähes 30 vuoden päästä Korkman pitää mielenkiintoisena esimerkkinä muistin toiminnasta.
”Muistihan on kauhean riippuvainen muistia virkistävistä vihjeistä. Asiat voivat tulla mieleen pitkänkin ajan päästä, jos jokin triggeröi muistikuvaa eli tavallaan nostaa sen pinnalle”, Korkman sanoo.
”Meillä on paljon tavaraa muistissa passiivisesti.”
Toisin sanoen meillä on paljon muistikuvia, jotka eivät ole aktiivisesti mielessä. Muistikuvat voivat kuitenkin nousta esille muistivihjeiden avulla, tai kun alamme pohtia esimerkiksi kyseiseen tilanteeseen ja ajankohtaan liittyviä asioita.
Jo pitkään on tiedetty, että suurin osa ihmisen kokemista tai oppimista asioista unohtuu hyvin pian, mutta se, mitä muistetaan vaikkapa neljän vuoden päästä, muistetaan todennäköisesti myös kuuden vuoden päästä. Toki unohtamista tapahtuu koko ajan, mutta unohtamisen käyrä loivenee, kun asia on pysynyt muistissa pitempään.
Mutta entä jos asiasta on kulunut jo kymmeniä vuosia, kuten Airiston tapauksessa?
Julia Korkman pitää aivan mahdollisena sitä, että ex-vaimo on uudelleen kuultaessa palannut vuosien takaiseen veneilyyn ja sen myötä voinut muistaa asian, jota ei ole aikoihin ajatellut ja jolla ei ole tapahtumahetkellä tiennyt olevan sen kummempaa merkitystä.
”Ehkä se konteksti, mistä on puhuttu, on toiminut muistivihjeenä ankkuriin.”
Muistikuva ei riitä henkirikoksen näytöksi
Julia Korkman kuitenkin muistuttaa, että pelkän muistikuvan, etenkin jos se on 30 vuoden takainen, ei tulisi yksin riittää näytöksi oikeudessa.
Samoin toteaa eläkkeelle viime vuonna jäänyt entinen rikosylikomisario Tero Haapala, joka toimi Bodomin murhien tutkinnanjohtajana ennen murhista epäillyn Nils Gustafssonin oikeudenkäyntiä vuonna 2005.
”Todistajan kertomus pitää saada yhdistettyä faktoihin, kuten tekopaikalta taltioituihin jälkiin tai esineisiin. Muuten kertomus jää ilmaan roikkumaan. Se ei riitä, että kuullaan ihmisiä, jotka luulevat tietävänsä tai kuvittelevat nähneensä jotain”, Tero Haapala sanoo.
Airiston tapauksessa ankkurimuisto voitiin sentään yhdistää vanhaan valokuvaan, jossa kadonnut ankkuri näkyi paikoillaan veneessä. Mutta vaikka pelkkä todistajanlausunto vanhasta asiasta ei kelpaisi näytöksi, se voisi kuitenkin ohjata tutkintaa uusille urille.
On kiehtova ja toisaalta hyytäväkin ajatus, että joku kantaa tietämättään aivoissaan muistoa, joka voisi ratkaista vanhan murhan. Useimmiten kyse on kuitenkin siitä, että todistaja ei ole aiemmin jostain syystä halunnut tai uskaltanut kertoa tiedoistaan.
Ja silloinkaan tutkinnan avaaminen ei ole mikään läpihuutojuttu.
”Kylmä henkirikos” ei ole virallinen määritelmä
Suomessa selvittämättömän henkirikoksen tutkintaa ei varsinaisesti koskaan suljeta vaan keskeytetään. Senkin jälkeen henkirikoksella on nimetty tutkinnanjohtaja, jonka vastuulla on uusien vihjeiden tarkistaminen. Yksittäisen vihjeen tarkistus ei vielä tarkoita, että tutkinta olisi aloitettu uudelleen.
Suomessa ei myöskään ole mitään virallista ”kylmän henkirikoksen” määritelmää. Tero Haapala huomauttaa, että monissa muissa maissa henkirikoksen tutkinta-aineisto siirtyy tietyn ajan kuluttua jollekin keskuspoliisille. Suomessa ei näin käy vaan aineisto jää paikallispoliisin haltuun, ellei juttua erikseen siirretä Keskusrikospoliisille, kuten usein tapahtuu, jos henkirikos ei paikallisin voimin selviä.
Päätöksen vanhan henkirikoksen tutkinnan avaamisesta tekee aina poliisi, ja sitä harkitaan perusteellisesti ja pitkään. Juttuun täytyy olla realistisesti saatavissa uutta tietoa, kaikkein mieluiten uutta teknistä näyttöä.
”Vanhat jutut eivät yhden tai kahden todistajanlausunnon perusteella useimmiten aukea”, Tero Haapala sanoo.
Esimerkiksi 2000-luvun alussa avatussa Bodomin tapauksessa oli mahdollista tutkia rikospaikalta talletettua esineistöä, kuten teltan verijälkiä, joille tehtiin dna-analyysi.
Toisin kuin fiktiossa saatetaan esittää, vanhojen henkirikosten uudelleen tutkintaa ei tee joku yksinäinen susi iltapuhteina viskilasin äärellä.
”Käytännössä tutkinta aloitetaan alusta, ja se pitää resursoida samalla tavalla kuin jonkin uuden vakavan rikoksen tutkinta. Siihen pitää kerätä tutkintaryhmä, ja heille pitää antaa mahdollisuus kuukausien työpanokseen tai mitä se sitten vaatiikaan.”
Vanhan henkirikoksen avaaminen on siis merkittävä resurssikysymys, ja siksikin poliisilla on oltava muutakin uutta tutkittavaa kuin vain kuulla todistajia uudestaan ja etsiä uusia. Pelkkä kyseleminen on vanhassa jutussa liian epävarmaa hakuammuntaa, kun olisi pystyttävä selvittämään rikos.
Mutta on olemassa toinenkin ammattiryhmä, joka töikseen esittää vaikeita kysymyksiä – ja jolle haastatteleminen sinänsä riittää työn tulokseksi.
Lue myös: Riina Mäkisen katoamismysteeri kuohuttaa – Sisko epäilee, ettei kaikkea ole kerrottu
Toimittaja voi kysyä tyhmiä
Ylen kokenut rikostoimittaja, Poliisi-TV:stä tunnetuksi tullut Marko Niemi on tehnyt neljä vuotta Viimeinen johtolanka -nimistä podcast-sarjaa, jossa hän käy läpi vanhoja henkirikoksia kausi kerrallaan. Sarjassa on käsitelty tunnetuimpia kotimaisia lähihistorian murhamysteereitä, kuten Raisa Räisäsen katoamista ja Kirkkonummen kolmoissurmaa, josta ilmestyi viime keväänä Niemen esikoiskirjakin.
Podcastin esittelytekstissä sanotaan Niemen kääntävän kaikki kivet löytääkseen sen viimeisen johtolangan, joka voisi johtaa henkirikoksen selviämiseen.
”Mutta en ole koskaan sanonut, että voisin saada jotain uutta selville. En voi luvata niin”, Marko Niemi sanoo.
Hän pyrkii haastattelemaan podcastiinsa kaikki mahdolliset asianosaiset ja löytämään myös uusia todistajia, joilla voisi olla mielenkiintoista kerrottavaa. Ensimmäisenä hän on kuitenkin aina yhteydessä uhrin omaisiin saadakseen heiltä vähintään siunauksen tekemisilleen, vaikka nämä kieltäytyisivätkin itse haastattelusta.
”Kysyin ehkä oikealla hetkellä”
Maailmalta löytyy esimerkkejä siitä, että toimittajan tekemä rikospodcast on johtanut murhatuomioon tai murhasta tuomitun vapauttamiseen. Kaksi vuotta sitten australialainen Chris Dawson tuomittiin 40 vuotta aiemmin kadonneen aviovaimonsa murhasta. Oikeudenkäyntiä edelsi rikospodcast, jossa julkaistiin tuntikaupalla The Australian -lehden toimittajan Hedley Thomasin tekemiä, Dawsonin syyllisyyttä tukevia haastatteluita.
Marko Niemi on kokenut tähän mennessä suurimman onnistumisensa Viimeinen johtolanka -podcastin neloskaudella, joka käsitteli vuonna 1987 murhatun teinitytön Sari Liinaharjan tapausta. Niemi sai murhan pääepäillyn kertomaan ensimmäistä kertaa, että tämä oli ollut Liinaharjan katoamisiltana liikkeellä samalla seudulla ja ottanut liftarin kyytiin.
”Hänestä huomasi, että asia oli vaivannut. Kysyin ehkä oikealla hetkellä, aikaa oli kulunut tarpeeksi. Poliisilla ei ole sellaiseen resursseja”, Niemi toteaa.
Vaikka henkirikoksen selviämiseen johtavan vihjeen löytäminen lienee jokaisen rikostoimittajan märkä uni, Niemi tekee työtään jalat maassa – rikosten selvittäminen on poliisin tehtävä. Hän kuitenkin huomauttaa, että toimittajan roolissa kyseleminen on tietyllä tavalla helpompaa.
”Meillä esitutkintakynnyksen ei tarvitse ylittyä, ja voi kysyä tyhmiä kysymyksiä”, Niemi sanoo.
Myös oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman toteaa, että poliisikuulustelu ei ole välttämättä paras mahdollinen tilanne saada uusia asioita selville. Tavalliselle ihmiselle kuulustelu on lähtökohtaisesti stressaava tilanne, ja poliisilla voi olla niukat resurssit ja samaan aikaan kova paine saada tuloksia aikaan.
”Tällöin voi olla, että mennään aika suoraan asiaan, eli fokusoidaan liian nopeasti. Se vaikuttaa kielteisesti muistamiseen. Meillä on aivan mahtavia rikostutkijoita, mutta kulttuuri on vähän tällainen eikä kuulusteluoppia ole saatu riittävästi”, Korkman sanoo.
Kuulustelujen tallennus lapsenkengissä
Kun vanha henkirikos on uudelleen esillä mediassa, juttuun voidaan saada uusia vihjeitä, mutta toisaalta asioiden toistuva kertaaminen voi sotkea ihmisten muistikuvia. Lehdistä luetut tiedot sekoittuvat helposti omiin havaintoihin, eikä ihminen enää tunnista, mitkä asiat hän todellisuudessa itse muistaa.
”Muistikuvat ovat helposti vääristyviä, ja niihin tarttuu jälkikäteen tietoa, jota tulkitaan uudestaan. Mutta tilanne on toinen, jos on asioita, joita ei kerrottu ollut julkisuudessa, ja ihmiset, jotka eivät ole olleet keskenään yhteydessä, kertovat tapahtumista samankaltaisesti”, Julia Korkman sanoo.
Yhdessä asiassa niin Korkman kuin Tero Haapalakin toivoisivat kuitenkin poliisin ottavan oppia medialta. Toimittajilla on nykyään lähes poikkeuksetta tapana nauhoittaa tekemänsä haastattelut, kun taas poliisin käytäntö kuulustelujen dokumentoinnissa on hyvin kirjava. Kuulusteleva poliisi voi päättää periaatteessa itse, miten kuulustelu tallennetaan.
Ja se onkin paljon suurempi ongelma kuin se, ettei poliisilla ole aikaa kuulla todistajia uudestaan.
”Tämä asia on yhä harvinaisen lapsenkengissä meillä”, Tero Haapala sanoo.
”Vakavissakin jutuissa käytetään edelleen perinteistä paperille kuulustelua.”
Vanhasta kulttuurista opitaan pois koulutuksen, tallentamisen arkipäiväistymisen ja uuden tutkijasukupolven myötä. Haapala ymmärtää vanhassa tavassa pysyttäytymistä sikäli, että esimerkiksi hiljaisuuden ja odottamisen sietäminen voi tuntua poliisista helpommalta, kun kuulustelut tallennetaan kirjoittamalla. Tilanne on hitaampi kuin esimerkiksi videoitaessa.
Mutta pahimmillaan poliisi kirjoittaa kuulustelun pohjalta pöytäkirjaan epäsuoran kertomuksen, joka saattaa vaikuttaa sinänsä loogiselta – joskus liiankin loogiselta. Kuulustelija valikoi tällöin todistajan kertomuksesta ne asiat, jotka tuntuvat olennaisilta, ja saattaa sekoittaa kertomukseen myös omia käsityksiään asiasta. Kaikkea ei kirjata ylös, eivätkä talteen jää myöskään epäröinnit ja puheen sävyt.
”Vanhan todistajan kertomuksestahan saattaa myöhemmin löytyä jotain, joka on uuden tiedon valossa todella merkityksellistä, mutta jota ei ole osattu ymmärtää aikaisemmin”, Korkman sanoo.
Erityisen tärkeää olisi juuri niiden ensimmäisten kuulustelujen tallentaminen, joissa todistaja kertoo asioista mahdollisimman vapaasti. Silloin talteen voisi jäädä sellaistakin tietoa, jota todistaja ei myöhemmin enää muista juuri siksi, ettei sitä ole koettu merkittäväksi.
Toisin sanoen tulevien kylmilleen jäävien henkirikosten tutkintaa vaikeutetaan tälläkin hetkellä puutteellisen kuulustelukäytännön vuoksi.
Kun palaset loksahtavat
Suomessa murha ei vanhene koskaan, mutta tekijät vanhenevat. Haapalan mukaan vanhan henkirikoksen avaamisessa on aina pohdittava sitäkin, voiko tekijä enää olla elossa. Tutkinnan lähtökohtana kun kuitenkin on syyllisen vastuuseen saattaminen, vaikka jo uusi tutkinta sinänsä helpottaisi omaisten tuskaa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ennen 1960-lukua tapahtuneita henkirikoksia ei ole enää järkevää tutkia.
Ilpo Härmäläisen murhan selviäminen lähes 30 vuotta myöhemmin on kuitenkin osoittanut, että vanhoja henkirikoksia kannattaa tutkia uusin silmin.
”Se oli kova näyttö KRP:ltä ja antoi kaikille toivoa”, Marko Niemi sanoo.
”Ja varsinkin sen pitäisi antaa toivoa poliisille.”
Jos eläköitynyt Jari Veijalainen jotakin uraltaan muistaa, niin parhaiten sen hetken, kun Härmäläisen murha alkoi selvitä.
”Killuttiin Airistolla poliisiveneessä, oli kova pohjoistuuli ja vene keikkui ihan hirveästi. Oli kirkas aurinkoinen sää, merellä vaahtopäitä. Kirkkaalla kelillä pystyi näkemään sen viljavaraston, jonka katolla oli tukiasema, johon epäillyn puhelin oli ottanut yhteyden. Tiesin, että nyt me ollaan rikospaikalla, oikealla alueella. Palaset tuntuivat loksahtavan kohdilleen”, Veijalainen muistelee.
Lähteet: Julia Korkman: Muistin varassa – oikeusprosessi ja totuus (S&S, 2022). Jari Veijalainen: Airiston murha (Tammi, 2023). Marko Niemi: Kirkkonummen kolmoissurma (Minerva, 2024). Tero Haapala ja Göran Wennqvist: Rikostutkintaa 24/7 (Bazar, 2024).