Muisti on epäluotettava tietolähde – Oikeudessa sen merkitys on usein liian suuri: ”Muistikuvat saattavat paitsi haalistua myös vääristyä merkittävästi”

Jaa artikkeli
Ihmisen muisti tallentaa henkilön kokemuksia todellisuudesta, ja siksi muistikuva voi olla hyvinkin värittynyt.
Ihmisen muisti tallentaa henkilön kokemuksia todellisuudesta, ja siksi muistikuva voi olla hyvinkin värittynyt. © iStock
Todistajan kertomukseen joudutaan oikeudenkäynnissä usein nojaamaan liikaa. Ihmisen muisti on hatara ja omat motiivit ja ennakko-odotukset tekevät kertomuksista usein epäluotettavan tietolähteen.

Todistajan kertomus voi useissa tapauksissa olla ainut tapa selvittää, onko rikos todella tapahtunut. Läheskään aina tapahtumista ei ole riittävästi muuta näyttöä. Mutta mitä se tarkoittaa oikeudenkäynnin kannalta? Entä jos todistaja valehtelee? Miten todistajan lausunnon luotettavuutta arvioidaan? Ja miksi ihmisen muisti ei ole luotettava tietolähde?

Tuomarin pitäisi olla aina hiukan varpaillaan todistajaa kuullessaan. Arkijärkinen syy on, että todistaja voi valehdella, mutta tutkimuksien mukaan todistajan lausunto voi olla osittain tai täysin väärä myös monesta syystä – vaikka henkilö itse uskoisi puhuvansa totta.

”Ihmisen muistikuvat saattavat paitsi haalistua myös vääristyä varsin merkittävästi erilaisten virhelähteiden johdosta”, kertoo oikeustieteen väitöstutkija Henna Marjosola Helsingin yliopistosta. Hän keskittyy tutkimuksessaan oikeus- ja todistajanpsykologiaan.

Johdattelu voi vääristää muistia

Jos todistajaa on johdateltu esimerkiksi esitutkinnassa, se voi aiheuttaa kertomukseen suoranaisia virheitä. Johdattelun merkitys tunnistetaan poliisissa nykyään paremmin, mutta edelleen poliisin kirjaamaa esitutkintakertomusta parempi tapa olisi kuulustelujen videointi.

Maailmalta tunnetaan tapauksia, joissa henkilö on saatu kertomaan virheellistä tietoa tai jopa tunnustamaan rikoksia, joita hän ei ole tehnyt. Syynä on voinut olla painostus tai johdattelu. Suomessakin tunnetaan tapauksia, joissa on jälkikäteen käynyt ilmi, että todistajan kertomus on ollut johdattelun vuoksi virheellinen.

Miten videointi sitten muuttaisi asetelmaa? Kahdellakin tavalla.

Ensinnäkin kirjattuun pöytäkirjaan voivat päätyä kuultavan kertomuksen lisäksi kirjaajan omat tulkinnat. Toisekseen videolta on mahdollista todentaa jälkikäteen, millaisia kysymyksiä henkilölle on esitetty.

”Tästä olisi hyötyä molempien osapuolien oikeusturvan kannalta. Jos esimerkiksi kuulusteltava väittää, että häntä on painostettu, poliisilla ei ole keinoja todentaa, ettei painostusta ei ole tapahtunut”, Marjosola sanoo.

Henna Marjosolan tutkimuskohteita on muun muassa se, miten muisti ja sen heikkous vaikuttaa todistajan kertomuksen luotettavuuteen.

Oikeustieteiden väitöstutkija Henna Marjosola keskittyy tutkimuksessaan todistajanpsykologiaan. © Helsingin yliopisto

Muistikuvat haalistuvat pitkien oikeudenkäyntien aikana

Seura kävi läpi vuosien 2017–2020 oikeustapauksia, joissa henkilöitä syytettiin perättömistä lausumista oikeusistuimissa, toisin sanoen valehtelusta oikeudelle.  Selvityksen perusteella moni syytetty vetosi muistamattomuuteen.

Lue myös: Seura selvitti: Näin suomalaiset valehtelevat käräjillä

On totta, että huono muisti kelpaa toisinaan tekosyyksi, mutta muistamattomuudelle on myös inhimillisiä ja uskottavia syitä.

”Ihmisen muistiin liittyy paljon heikkouksia ja yksi keskeinen ongelma on oikeudenkäyntien pitkät kestot. Ne voivat kestää jopa vuosia. Ei ole mikään yllätys, että ihmiset eivät muista tapahtumien yksityiskohtia.”

Silloinkin, kun muistikuva on henkilön itsensä mielestä yhä terävä, se voi sisältää merkittäviäkin virheitä. Ihmisen muisti ei tallenna todellisuutta, vaan pikemminkin henkilön kokemusta siitä.

Siihen, miten ihminen onnistuu tallentamaan muistikuvan mieleensä, vaikuttavat omat aiemmat kokemukset ja ennakko-oletukset, suhteet oikeudenkäynnin osapuoliin ja niinkin arkiset seikat kuin havainto-olosuhteet. Sen, mikä jäi hämärässä oikeasti näkemättä, voi mieli täyttää vakaalla uskolla tapahtumien tietynlaisesta kulusta.

Ihmisen muistiin liittyy paljon heikkouksia ja yksi keskeinen ongelma on oikeudenkäyntien pitkät kestot.”

”Muistin heikkous on lähtökohta, joka laahasi meillä tuomioistuimen näytönarvioinnissa perässä, mutta nykyään asia tiedostetaan paremmin.”

Uskottavaksi mielletty käytös ei kerro kertomuksen luotettavuudesta

Arkijärki taas ohjaa ajattelemaan, että valehtelijan tunnistaa käytöksestä. Rehellisen ja uskottavan todistajan tunnistaa siitä, että sanat tipahtelevat paikoilleen itsevarmasti tai henkilö näyttää tunteita, joita vaikkapa rikoksen uhrilta tai tekoa todistaneelta odottaisi. Eikö?

Tämäkään ei Marjosolan mukaan ole totta. Esimerkiksi katseen välttely on tutkimuksen mukaan ele, joka tulkitaan helposti epäluotettavuuden merkiksi. Ulkoisen olemukseen arviointiin luotettiin Suomessakin pitkään, mutta se on arviointikeinona vaarallinen.

”Olemme yksilöitä ja kerromme asioista eri tavalla. Osa todistajista jännittää ja jopa pelkää todistamista, ja he saattavat takellella ja vältellä katsetta. Se ei kerro siitä, että he valehtelevat.”

Suomessa oikeuspsykologinen tutkimus sai viestinsä läpi vuonna 2013, kun korkein oikeus linjasi, että kertomuksen luotettavuutta ei voi päätellä henkilön ulkoisesta olemuksesta. Myöhemmin korkein oikeus on vielä todennut saman asian vuosina 2019 ja 2021.

Vuoden 2013 tapauksessa oli kyse siitä, oliko syytteen mukaisesta raiskauksesta esitetty riittävästi näyttöä. Korkein oikeus tuomitsi tekijän rangaistukseen peilattuaan syytetyn, asianomistajan ja todistajien kertomuksia muuta näyttöä vasten. Linjan veto käy ilmi tuomion perusteluista:

Nykyisin vallitsevan oikeuspsykologisen käsityksen mukaan henkilötodistelun luotettavuutta ei voida juurikaan perustaa henkilön puhetavasta, ilmeistä ja eleistä taikka tunnereaktiosta oikeudenkäynnissä tehtävien havaintojen ja vaikutelmien varaan.

Ei ole yksinkertaista näyttää toteen, onko kyse valehtelusta vai siitä, että ihmisen muisti on vääristänyt tapatumia.

Tarkoituksellinen valehtelu oikeudessa voi johtaa syytteeseen perättömästä lausumasta. © iStock

Arviointiin ei ole yksinkertaista kaavaa

Tuomioistuimet ovat Marjosolan mukaan varsin tietoisia, että kertomukset ovat epäluotettava tiedonlähde. Näin ei ole aina ollut.

”Nykyään Suomessa ollaan edistyneitä. Juristit ovat hyvin kiinnostuneita psykologisesta tutkimuksesta. Yhteistyö ja vuoropuhelu oikeusoppineiden ja psykologien välillä on kasvanut merkittävästi.”

Henkilötodisteluun joudutaan edelleen tukeutumaan paljon, jos muuta näyttöä ei ole. Jos mahdollista, kertomuksen arviointia tulisi aina peilata muuta näyttöä vasten – arvioida miten muu näyttö tukee tai ei tue sitä.

Myös muistivirheet ja valemuistot voivat toisinaan olla hyvin yksityiskohtaisia.”

Mitään yksinkertaista laskukaavaa ei ole, jolla kertomuksia voisi arvioida. Suomessa oli vuoteen 1734 saakka käytössä legaalinen todistusharkinta, jossa yksi todistaja oli puoli näyttöä ja kaksi todistajaa laskettiin täyden näytön arvoiseksi. Nykyään näyttöä arvioidaan vapaan todistusharkinnan periaatteiden mukaisesti. Olennaista siinä on kyetä perustelemaan, miksi tuomio on se, mikä se on.

Kai todistusaineiston ja kertomusten ristivalotuksessa on edes joitain ohjenuoria, joiden avulla kertomuksen luotettavuutta harkitaan? On kyllä.

Kertomuksen johdonmukaisuus, tarkat yksityiskohdat ja jopa epäolennaiselta tuntuvien seikkojen kertominen ovat merkkejä, jotka osoittavat luotettavuuden suuntaan.

Tosin niihinkään ei pidä luottaa sokeasti.

”Ongelma on, että myös muistivirheet ja valemuistot voivat toisinaan olla hyvin yksityiskohtaisia.”

Lue myös: Tietojen salaus petti oikeudessa: Väkivaltainen ex-puoliso sai selville osoitteenkin – ”Lainsäädännön muuttaminen on välttämätöntä”

X