Irakista paennut automekaanikko Razak lähti etsimään Suomesta töitä – vastassa karanteeni ja byrokratia

Jaa artikkeliLähetä vinkki
automekaanikko
”Oltiin Helsingissä tai Bagdadissa autokorjaamot, autot ja niiden jarrulevyt ovat samanlaisia”, Razak Sahib sanoo. © Pekka Nieminen/Otavamedia
Seura lähti Irakista paenneen Razakin kanssa etsimään töitä. Miten kävi?

Onko aamu vai ilta?

Vastaanottokeskuksen työntekijä on ravistellut olkapäästä miehen kereille: On tullut vieraita, odottavat.

Nyt on siis päivä, vaikka ikkunasta katsomalla sitä ei voi päätellä. Tässä pohjoisessa maassa ulkosalla on ilmeisesti aina joko harmaan hämärää tai kokonaan pimeää. Toisaalta vastaanottokeskuksessa ajalla ei ole äärtä eikä laitaa. Nopeimmin se kuluu nukkuessa. Yksi kuorsaa, toinen tuhisee, saman ryhmähuoneen kerrossängyillä odottaa ajan kulumista kuusi muuta miestä. Yksityisyyskin on täällä kortilla.

Razak Sahib, 31, kiiruhtaa puolijuoksua Koskelan vastaanottokeskuksen aulaan. Mies on hyväkuntoinen ja olemukseltaan riski, toki aluksi varautuneen oloinen: mistä tässä on oikein kysymys. Arabian kielen tulkki, irakilainen Naaman kääntää pian jutun juonen. Se tarkoittaa, että yritämme löytää miehelle työpaikan, tarjota häntä mahdollisille työnantajille, joita hän itse ei ymmärrettävistä syistä vieraassa ympäristössä löydä.

Auton nokka kääntyy pohjoiseen, Helsingin Tattarisuolle on matkaa puoli peninkulmaa.

Ammattimies

Auton ikkunasta talvi näyttäytyy kylmänä, sateisena ja tuulisena. Sade piiskaa lehdettömiä puita. Razak katselee uteliaana maisemia, kun ajamme kohti Tattarisuota. Mies kehuu Suomea sillä vähäisellä kokemuksella, mitä hän on lokakuun jälkeen maastamme saanut. Vaikka hän pysytteleekin paljon Koskelan vastaanottokeskuksessa, hän on käynyt katselemassa Helsinkiä.

”Olen ollut Kampissa ja Rautatientorilla ja pidän Helsinkiä kauniina. Kaupungissa on hyvä järjestys liikenteessä ja muussa elämässä.”

Puhe voi olla toki vieraskoreutta, mutta yksi peruste on ehdoton: Suomessa on turvallista.

Että siis täällä ei satunnainen autopommi revi ohikulkijaa kappaleiksi?

Razakin ilmeessä välähtää ensin suru – ehkä kepeä kysymys tekee kipeää, muistuttaa kotimaassa koetusta ahdistuksesta – kunnes kasvot sulavat hymyyn.

”Niin, autopommeja ei täällä tarvitse pelätä.”

Tattarisuolle on vielä matkaa, ja Razak kertoo pääpiirteet tähänastisesta 31 vuoden mittaisesta elämästään. Se käy nopeasti, mutta byrokratia vaatii pitemmän selvittelyn. Razakin pitää odottaa kuusi kuukautta sitä, että Suomen Maahanmuuttovirasto eli Migri on tutkinut hänen taustansa ja selvittänyt, kuka hän on ja miten hän on tullut maahan.

Kyllä, pakolainen hän on, yksi yli 32 500 viime vuonna Suomeen tulleesta turvapaikanhakijasta. Kertomus on tuttu: Koti oli Bagdadissa, Irakiin jäivät vanhat vanhemmat, kaksi siskoa ja kaksi veljeä. Vieraita kieliä hän ei osaa, vaan puhuu pelkkää arabiaa.

Razakilla ei ole lapsia eikä vaimoa, mutta hän rakasti erästä naista ja oli menossa naimisiin hänen kanssaan, mutta sitten sota ja uskonto tulivat väliin.

Ammatiltaan mies on automekaanikko.

Tosimiesten paikka

Malmin lentokentän läheisyydessä olevalla Tattarisuolla riittää romukauppoja, autokorjaamoja ja -purkaamoja sekä erilaisia varastohalleja. Niiden keskellä uurastavia haalarimiehiä eivät hetkauta Helsingin Aleksanterinkadun pukumiesten huolet, laskevat kurssit ja huonosti menevä ulkomaankauppa.

Jonkunhan on korjattava autot ja koneet, pantava niihin varaosia tai lopulta romutettava ne. Tattarisuolla tehdään perinteistä käsityötä. Se on pienyrittäjien Ryysyranta, jossa juutas käkriäiset kantavat säkkejään.

Korjautin täällä autoni valoja kesän lopulla ja kysäisin samalla verstaan pomolta miten menee. Hän vastasi yllättäen, että osaavasta työvoimasta on huutava puute. Hän ottaisi ammattimiehen hommiin siltä seisomalta, jos vain löytyisi hyvä.

Nyt olisi vain selvitettävä, olisiko takapenkillä istuva Razak sellainen ”hyvä mies”.

Kokemusta hänellä ainakin on.

Razak kertoo Naamanin välityksellä, että hän aloitti työt isänsä autokorjaamolla jo 10 vuoden ikäisenä. Hän muistelee, että aluksi autojen mekaniikan ymmärtäminen oli vaikeaa. Auton osat olivat pienelle pojalle raskaita ja mutterit tiukalla. Mutta 15–16-vuotiaana, kun voimat ja kokemus kasvoi, Razak osasi korjata minkä tahansa auton.

”Siihen aikaan Irakissa oli paljon amerikkalaisia autoja, mutta myös ranskalaisia ja saksalalaisia merkkejä siellä näki.”

Razak selostaa, että myös kaksi velipoikaa tuli isän verstaalle koulun jälkeen ja oli töissä iltaan saakka.

Irakissa lasten osallistumista työntekoon pidetään itsestään selvänä. Veljet menivät sittemmin muille aloille, yksi kouluttautui sairaanhoitajaksi ja toinen liikemieheksi, mutta Razak jäi autohommiin.

Oman pienen autokorjaamon Razak perusti jo 20-vuotiaana ja sai sen pyörimään. Mielessä kajastelee haave päästä alan hommiin ja joskus myöhemmin panna pystyyn oma autokorjaamo Suomessa. Sitä ennen on kuitenkin selvittävä maahanmuuttobyrokratiasta ja suomen kielen oppimisesta.

Razak uskoo, että osaisi korjata autoja myös täällä ja vaikka heti. Jos saisi vain yrittää.

Vaikeat ajat

Kaarramme sattumanvaraisesti valitsemamme korjaamon pihaan, sitten öljyn läikyttämän pihan läpi hallin pienelle ovelle.

Töitä? Ei, töitä ei ole nyt, ei ainakaan talvikuukausina.

Joten seuraavaan, lähes samanlaiseen halliin, missä kiireinen haalarimies lyö käteen sähköpostiosoitteen ja sanoo, että työnvälitys on täysin sähköistä.

Jää sellainen kuva kuin koko työpaikka-asiaa ei jaksettaisi harkita saati että pääsisimme esittelemään Razakin osaamista.

On kuitenkin jatkettava eteenpäin. Tämä paikka näyttää tutulta, se taitaa olla juuri se loppukesän valojen kor-jauspaikka. Kytkintiellä astumme AD-Autokorjaamo ACS:n korjaamohalliin.

Ilma on kostea, paikka haisee autorasvalta, öljyltä ja eri kemikaaleilta – siis autokorjaamolta.

Razakin naama sulaa hymyyn, hän katselee haikeana korjaamon tuttuja työvälineitä. Hän ottaa parit pihdit käteensä, hyväilee niitä ja hymähtää kuin olisi tervehtinyt vanhoja ystäviään. Razak punnitsee jarrulevyä kädessään ja katselee pukeilla olevaa autoa, johon niitä ollaan vaihtamassa.

Pomo ei ole paikalla, mutta korjaamon kakkospäällikkö Rami kertoo, että muuten kyllä, mutta kielitaito on mekaanikolle välttämätön.

Onkohan tosiaan näin, eiväthän autot puhu, niiden tekniikka on yleismaailmallista?

Kun saan puhelimella kiinni Ari Lähteen, joka johtaa korjaamoa, hän vahvistaa Ramin kertoman.

”Suomen kielen taito on ehdoton edellytys. Olen kokeillut kielitaidotonta ulkomaalaista työntekijää kauan sitten, mutta ei se onnistunut.”

Lähde muistelee aikoinaan saamaansa kokemusta.

”Ongelmat alkavat siitä, että ulkomaalainen ei voi puhua asiakkaan kanssa siitä, mikä autossa on vikana ja mitä pitäisi korjata. Työtahti on niin kiireinen, että muilla ei ole aikaa neuvoa. Siihen se kaatuu.”

Elämä hajosi

Tulkki Naaman kääntää puhelimessa saadun viestin. Razakin silmissä välähtää pettymys ja epätoivo.

Bagdadissa Razakin elämä oli hyvällä mallilla ennen sotaa. Töitä riitti ja oma morsiankin oli katsottu, mutta sitten vuonna 2003 tulivat amerikkalaiset häätämään Saddam Husseinin vallasta ja etsimään joukkotuhoaseita.

Kahdeksan vuoden jälkeen amerikkalaiset joukot lähtivät ja jättivät irakilaiset tappelemaan keskenään. Kahden muslimiryhmän, sunni- ja shiiamuslimien välille oli kehittynyt miehitysvuosina sisällissota, vaikka he olivat eläneet rinnakkain sovussa ennen sotaa.

Razakin autokorjaamo hävisi sekavissa oloissa kuten tuhannet muut yritykset. Hän kertoo menettäneensä myös morsiamensa, koska tämä oli shiialainen, eikä voinut niissä oloissa kuvitellakaan menevänsä naimisiin sunnimuslimi Razakin kanssa.

Kun autopommit räjähtelivät, kun ihmisiä tapettiin ja heitä katosi jäljettömiin, myös Razak joutui shiialaisten vainoamaksi. Hän koki olevansa hengenvaarassa, ja ainoa ulospääsytie oli liittyä tuhansien muiden joukkoon ja lähteä pakoon.

Sen jälkeen tarina on yksi miljoonasta. Irakista Razak tuli Turkin kautta Kreikkaan. Sieltä matka jatkui Serbiaan, Unkariin, Saksaan, Sveitsiin ja Tanskan ja Ruotsin kautta lopulta Suomeen. Hän ylitti rajan Torniossa syksyn suuressa pakolaisaallossa.

Razak kertoo, että irakilaiset valitsivat Suomen sattumalta. Heillä ei ollut tietoa, minne päin Eurooppaa pitäisi pyrkiä. Soitten puskaradio kertoi heille, että pohjoiseen pitää mennä, koska siellä on Suomi, joka on parempi kuin Ruotsi.

Razak kertoo, että matka oli pitkä ja vaikea. Hän käytti halvimpia busseja ja junia, jotka nekin olivat hänen vähäisissä rahoissaan kalliita.

”Joskus olimme 10 tuntia ilman ruokaa. Matka oli pitkä ja näännyttävä. Joskus pelkäsin, että kuolen rasituksiin.”

Maanmiesten esimerkki

Jos suomalaistaustaiset korjaamot ovatkin epäluuloisia maahanmuuttajan palkkaamiseen, riski ja lapsesta saakka työtä pelkäämätön ammattimies voi tietysti kääntyä maanmiestensä puoleen. Ulkomaalainen työntekijä Tattarisuolla ei ole enää harvinaisuus. Ari Lähde kertoi puhelimessa, että enemmistö alueen autokorjaamoista on jo ulkomaalaisten käsissä.

”Täällä on enää viisi suomalaista korjaamoa, muut ovat jo ulkomaalaisilla. Työväessä on kaikkia ihonvärejä, on turkkilaisia, afrikkalaisia ja mitä vain. Me suomalaiset korjaamot tulemme hyvin toimeen ulkomaalaisten kanssa, koska me saamme heiltä aika paljon töitä. Heillä ei ole kaikkia niitä työkoneita ja laitteita, joita meillä on.”

Jossain täytyy siis olla myös irakilainen korjaamo.

Sellainen löytyykin ihmeen helposti saman kadun varrelta.

Pieneen irakilaiseen korjaamoon lehahtaa kuin ilmasta monta irakilaista puhumaan Razakin kanssa. Paikalla on Irakista kotoisin oleva ammattikursseja käynyt nuorimies, joka on laitattamassa talvirenkaita vanteille. Hän kertoo oman tarinansa, miten hän pääsi Aalto-yliopiston vastaanottovirkailijaksi.

Mutta siihen asiaan, jota varten täällä ollaan.

Korjaamon omistaja irakilainen Al-Ani Omar kertoo Razakille, että nyt ei ole töitä, koska autoja tulee korjattavaksti talvikuukausina ylipäätään vähän, eikä ihmisillä ole remontteihin ylimääräistä rahaa.

Al-Ani Omarin ja hänen irakilaisen alaisensa Rahil Hussein Sabiehin neuvo on, että autokorjaamoon kannattaa tulla vapaaehtoiseksi työharjoittelijaksi.

”Niin minäkin tein. Olin kaksi kuuden kuukauden jaksoa tekemässä palkatonta työtä, mutta sain valtiolta ja kunnalta tukea niin, että sillä pystyi pärjäämään”, kertoo autokorjaamon omistaja Al-Ani Omar.

Hän sai harjoittelujen jälkeen vakituisen työpaikan, teki kovasti töitä ja haki pian starttirahaa omaa korjaamoa varten.

”Ja poks! Nyt minulla on oma korjaamo.”

Takaisin odottamaan

Jos ei työtä juuri nyt ole, niin ainakin on toivoa paremmasta.

Razakilla ei ole Irakin passia, vain pelkkä henkilöllisyystodistus, mutta ne joilla on passi, selviävät tästä vaiheesta kolmessa kuukaudessa. Jos Razak saa oleskeluvan asiat alkavat rullata. Hän saa oleskelulupakortin ja hänelle annetaan niin kutsuttu kuntapaikka.

Kesää kohden autoremontit lisääntyvät, ja Al-Anin korjaamo voi ehkä tarvita palkattoman mutta taatusti osaavan harjoittelijan. Miehet vaihtavat puhelinnumeroita, joten tästä lähtien ollaan kuulolla ja odotellaan turvapaikka-asian ratkeamista.

Vilkkaan keskustelun aikana käy ilmi myös se, että Al-Anin ja Omar ovat irakilaisittain keskenään vääräuskoisia: toinen on sunni ja toinen shiia. Kuvaavaa on kuitenkin se, ettei asialla ole täällä mitään merkitystä – miehet ovat mitä parhaimmat kaverit.

Razakissa herännyt toivo työpaikasta motivoi myös suomen kielen opiskelussa.

”Ihmiset katselevat minua kaupungilla ja tietävät että olen turvapaikanhakija. He kysyvät katseellaan minulta asioita, joihin en pysty sanoilla vastaamaan”, hän kertoo paluumatkalla vastaanottokeskukseen.

”En tiedä, onko se rasismia, pelkoa, epäluuloa tai jotain muuta. En pysty selittämään heille kuka olen. Haluaisin kertoa, että en ole heille haitaksi tai vaaraksi.”

Razak ei halua, että suomalaiset pitävät pakolaisia elätteinä, koska todellisuudessa he tavoittelevat kiihkeästi työpaikkaa, omaa asuntoa, ystäviä ja tavallista elämää.

”Tavallista elämää. Ilman sotaa.”

Työnteon esterata

Maahanmuuttovirastossa Razakin työhalut saavat kylmää kyytiä.

Viraston viestintäpäällikkö Hanna Kautto vahvistaa, että turvapaikan hakijan on odotettava työnteko-oikeutta joko kolme tai kuusi kuukautta.

”Palkallista työtä voi tehdä kolmen kuukauden kuluttua, jos maahan tullessa on mukana passi tai muu hyväksyttävä matkustusasiakirja.”

Razak on kuuden kuukauden mies, eli hän voisi aloittaa työnteon aikaisintaan huhtikuussa.

Viime aikoina on käyty julkista keskustelua, auttaisiko kotouttamista karanteenin lyhentäminen tai poistaminen monen muun maan esimerkin mukaan.

Ilman karanteeniakin maahanmuuttajan työllistyminen Suomessa on pitkä prosessi.

Pakolaisavussa työskentelevä Minna Lähteenmäki kertoo, että tavallisesti siihen menee hyvinkin pari vuotta.

”Joku saattaa päästä puolessa vuodessa työn syrjään kiinni, mutta hän on harvinainen poikkeus.”

Voisiko Razak toimettomuuden sijaan ylläpitää ammattitaitoaan, tehdä ilmaistyötä Tattarisuon korjaamolla?

”Talkootyötä saa tehdä. Se ei kuitenkaan saa olla säännöllistä, vaikka olisi palkatontakin”, Maahanmuuttoviraston Kautto siteeraa lakia.

Karanteenisäännösten yksi tavoite on kannustaa turvapaikanhakijoita hankkimaan kotimaassaan passi ja esittämään sen Suomen rajalla. Samoin halutaan estää työnhakijoita tulemasta työmarkkinoille ”toissijaista reittiä”.

Razak, odota ainakin kevääseen saakka! Hanki ensin oleskelulupaa, ja jos sen saat, ano sen jälkeen viranomaiselta 20 euron työnteko-oikeustodistus.

Soita sen jälkeen Al-Anin kännykkänumeroon.

X