Katoaako kaunis Helsinki? Grynderit ruhjovat kaupunkia ja vanhaa puretaan uuden tieltä – ”Se tulee jättämään pahat jäljet Helsingin historiaan”
Kaksi nuorta arkkitehtia nostatti yli 50 vuotta sitten kohun, vaatimalla järkeä Helsingin suunnitteluun ja stoppia rakennusyhtiöiden saneerausvimmalle. Nyt he kertovat, auttoiko kapina – ja miksi kaikkea vanhaa puretaan taas?
Voi kaunis Helsinki ja pääkaupunkimme hieno keskusta!
”Puistoja asfaltoidaan. Istutukset muuttuvat asfalttiviidakoksi, penkkien tilalle tulee liikennepylväitä… Täällä kasvoi ennen lehmuksia. Nyt täällä kasvaa paikoitusmittareita… Suomen Autoklubi ehdotti 1960-luvun alussa että Esplanadin puut kaadettaisiin, koska niistä tippuva neste likasi autojen kiiltopintaa… Asuintalot puretaan. Tilalle tulevat suuryritykset.”
Näin kirjoittivat Kenen Helsinki –pamfletissaan kaksi nuorta, vihaista arkkitehtia syksyllä 1970.
Kirjanen nostatti valtaisan keskustelun, joka jatkui pitkälle seuraavaan vuoteen asti. Miksi kaikki vanha piti purkaa? Pitäisikö asukkaiden päästä päättämään enemmän kaupunkinsa ilmeestä?
Muutosta vaatineet Vilhelm Helander (s. 1941) ja Mikael Sundman (s. 1947) muuttuivat vuosien saatossa Helsingin muutoksentekijöiksi: Helander muun muassa arkkitehtuurin historian professorina ja Sundman Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa.
Nyt puoli vuosisataa myöhemmin entiset nuorukaiset katsovat, mitä kaupungille on tapahtunut ja tapahtumassa. Millaisia vetoomuksia pääkaupunki tarvitsisi nyt, ilmeensä ja omaleimaisuutensa puolesta?
Vanhaa keskustaa rakastavat Vilhelm Helander ja Mikael Sundman eivät vastusta rakentamista, vaan lyhytnäköistä purkamis- ja tuhoamisvimmaa. © Tommi Tuomi
Tukea yli puoluerajojen
Nuoret radikaaliarkkitehdit saivat 1970 yllättävää tukea eri suunnilta. Vasemmistoa ärsytti kiinteistökeinottelijoiden kasvanut valta, ja oikeistoa hirvitti vanhojen arvotalojen katoaminen.
”Monet vanhat porvarilliset helsinkiläiset olivat yhtä tuohtuneita Helsingin tilanteesta kuin me ja tukivat. Eli vasemmistolaiset ja poroporvarilliset helsinkiläiset yhdistyivät kirjamme ajatuksiin,” Helander ja Sundman muistelevat.
Pamfletin käsikirjoituksessa käytetty ”suurpääoma” oli liikaa kustannusyhtiö WSOY:lle, joka muutatti sen muotoon ”suuryritykset”.
Kirjan tulenarkuudesta kertoo, että oma kustantaja poistatti teoksen Akateemisen kirjakaupan myyntitiskeiltä. Silti seuraavana vuonna miehille myönnettiin Eino Leinon Seuran palkinto, näillä perusteluilla:
Teos “kenen Helsinki” edustaa ajankohtaista, yhä tärkeämmäksi käyvää kirjallisuuden lajia. Tekijöiden vilpittömään huoleen elinympäristön säilymisen puolesta liittyy kyky täsmällisesti tiedostaa ja eritellä yhteiskuntamme mekanismeja.
Siihen aikaan arkkitehtikunnassa oli miesten mukaan selkeä jako nuoriin ja vanhoihin tekijöihin.
”Nuoret yleensä kannattivat ja vanhat mollasivat. Toisaalta vielä vanhemmat, jotka olivat riittävän viisaita, kannustivat”, naurahtaa Helander.
Aikansa kohukirja ”Kenen Helsinki” (1970) herätti huomaamaan grynderien vallan kasvua. © Tommi Tuomi
Suojelua, ei museointia
Kaksikko tunnustaa, ettei heillä ollut kirjaa tehdessään aavistusta siitä, mihin suuntaan Helsingin kaupunkisuunnittelu oli oikeasti menossa.
”Perspektiivimme ei ulottunut niin pitkälle.”
Mutta taloja purettiin sumeilematta, keskusta-alueen konttoristuminen eteni ja yksityisautot valtasivat tilaa yritysten ylivallan kasvaessa.
”Näytti siltä, että Töölöä ja eteläistä Helsinkiä lukuun ottamatta kukaan ei enää asuisi keskustassa ja koko keskusta kuolisi. Näin pääsi pitkälle tapahtumaan.”
Väestöarvioissa oletettiin, että Helsingin keskusta-asukkaiden määrän lasku jatkuisi pitkään, vaikka asukkaat itse eivät siihen uskoneet.
”Kirjalle oli sattumalta sosiaalinen tilaus silloin. Ihmiset olivat tyytymättömiä siihen, mitä tapahtui.”
Onnekseen Helander ja Sundman osasivat tasapainoilla uudisrakentamisen tarpeen ja suojelun välillä.
”Me yritettiin kääntää tilannetta siihen suuntaan, että käytetään hyväksi olemassa oleva. Ei pureta käyttökelpoista vaan muutetaan se ajan vaatimuksia vastaavaksi.”
Kaksikko ei sanonut, että ”vanha on kaunista” vaan että ”vanha on käyttökelpoista.”
Vähitellen vanhojen rakennusten ulkomuotoa alettiin nähdä säilyttämisen arvoisena.
Uudistalot eivät kestä?
Mikael Sundmanista tuli aikanaan tärkeä henkilö kantakaupungin osayleiskaavan laatimisessa. Kaupunki alkoi luetteloida rakennuksia ja suojella arvokkaita yksilöitä.
”Nyt on päästy taas yhden syklin päähän ja taas on voimakas purkuaalto”, Sundman sanoo.
Hänen mielestään nykyinen purkaminen on osittain ymmärrettävää. 1960-luvulla tuli vallalle ajatus, että rakennuksen käyttöikä on 60 vuotta.
”Se oli laskennallinen perusta ja tietoinen päätös silloin kun ne suunniteltiin. Sehän näkyy nyt lähiöissä. Nyt joko puretaan tai sitten tehdään helvetin kallis perusparannus, joka sitten maksaa yhtä paljon kuin uudisrakennus.”
Nykyään talot siis lausuvat oman kuolemantuomionsa jo syntyessään, koska niitä ei edes tehdä kestämään vuosisatoja.
”Nykyään talot siis lausuvat oman kuolemantuomionsa jo syntyessään, koska niitä ei edes tehdä kestämään vuosisatoja.”
Teemme haastattelua Helanderin toimistossa Ratakadulla talossa, joka on rakennettu 1905.
”Tässä talossa semmoinen ei ollut mielessäkään, että se olisi vain 60 vuotta. Tähän rakennettiin talo, jota käytetään hamaan tulevaisuuteen.”
Tilantarve muuttui 2020
Kenen Helsinki -kirjan aikoihin rakennusten pieniä asuntoja raivattiin pois toimitilojen tieltä: tuli konttoreita, kokous- ja työhuoneita.
Kirjan yksi saavutus oli, että Helsingin virkamiehet alkoivat jopa uhkasakkojen voimin jarruttaa asuintilojen liiallista katoamista.
Viime vuosikymmenellä uskottiin, että toimitiloja alettaisiin taas tarvita lisää, mutta korona ja etätyön tuleminen muuttivat tilannetta jälleen.
”Nyt puretaan toimistorakennuksia, jotka rakennettiin aikana, jolloin mitoituksen lähtökohtana oli 40 neliötä per työpaikka. Tyhjää toimistotilaa on Helsingin seudulla miljoonia neliömetrejä ja uusia toimistotaloja rakennetaan todella vähän.”
Sundman kertoo esimerkkinä sen, että Kalasatamaan suunnitelluista kahdeksasta tornitalosta kahden piti olla toimistoja, yhden hotelli ja viisi asuintorneja.
”Nyt kaikista toimistoista on luovuttu ja mietitään, että siinä hotellitornissa voisi niitä ehkä olla.”
Tätä taustaa vastaan uudet aikeet rakentaa toimistotiloja rautatieaseman viereen Elielinaukiolle kuulostavat vielä kummallisemmilta.
Pääkaupunki rahoittaa suuria julkishankkeita myymällä tontteja – mutta yhden museon vastineeksi ostaja saa rakentaa jonkun muun nurkan keskustasta mieleisekseen. © Tommi Tuomi
Liikenne syö yhä tilaa
Vuonna 1970 kirjoittajat arvelivat, että yksityisautoilun kasvuun perustunut liikenne oli parkkipaikkoineen viemässä liikaa tilaa.
Toki myöhemmin kävely- ja kevyt liikenne sai omia väyliään ja julkista liikennettä tuettiin.
”Mutta nyt rakennetaan isoja uusia kaupunginosia, joiden liikennettä ei ole ratkaistu kuten on Jätkäsaaressa. Ja vielä pahempi tilanne tulee olemaan Hernesaaressa,” Mikael Sundman sanoo.
Hänen mielestään liikennetilanne ei ole parantunut. Sörnäisten rantatietä kulkee 60 000 autoa vuorokaudessa, vaikka samaan suuntaan itään menisi metrokin.
Keskustassa on syntynyt kävelykatuja vain Kluuvikadulle, Keskuskadulle ja Mikonkadulle.
Autot kuitenkin poistuivat talojen pihoilta. Kenen Helsinki -kirja puhui keskustapihojen kunnostamisen puolesta, ja piha-alueista tulikin viihtyisämpiä.
Kehityskulku jatkui 1990-luvulle asti, mutta sitten se pysähtyi, kun pihat suljettiin yksityistiloiksi.
”Avoimet pihat olivat oleellinen osa avointa kaupunkia. Oli hienoa kulkea ja poiketa katsomaan, kun näki porttikongista pihalla uuden kasvin tai jotain kiinnostavaa.”
Mihin tornitalot sopivat?
Puoli vuosisataa sitten Helsingin ainut pilvenpiirtäjähanke oli Sinebrychoffin puistoon suunniteltu tornitalo. Sekään ei toteutunut.
Nyt näyttävät tornit ovat tulleet kaupunkikuvaan. Kaksikon mielestä vanhan Helsingin siluetti pitäisi säilyttää.
”Varsinainen vanha keskusta on suojattu, mutta siihen on tulossa karmaiseva poikkeus – Marian sairaalan eteläkärkeen tuleva käsittämätön 12-kerroksinen talo, mikä on aivan kauhea,” huudahtaa Sundman.
”Ja Jätkäsaaren Clarion-hotelli on katastrofi. Senhän piti olla 33-kerroksinen, mutta valtuuston enemmistö onneksi madalsi sen yhden äänen enemmistöllä 16-kerroksiseksi.”
Veteraaniarkkitehdit eivät sinällään tuomitse korkeita rakennuksia. Sundman on ollut itsekin suunnittelemassa Kalasataman kaavaa.
”Jos tarvitaan korkeita rakennuksia, Pasila on oikea paikka. Toinen hyvä paikka on Kalasataman rykelmä: ne kahdeksan tornia eikä muualle sitten. Niiden ajatuksena on alleviivata kantakaupungin rajaa: ”Tässä on portti. Nyt tullaan kantakaupunkiin.”
”Ja Pasila on kuin maastomuoto: keskustassa ollaan Gardajärven rannalla ja Alpit ovat siellä takana”, runoilee Vilhelm Helander.
Tornitaloja entisille telakka- ja satama-alueille? Mikä ettei – onhan lähellä jo pilviä raapiva Clarion-hotellikin © Tommi Tuomi
Kiinteistöbisnes uhkaa
Yksi uhka on ennallaan: kaksikko varoittaa grynderien vallan kasvusta.
”Näin voimakasta keinotteluvaihetta kuin nyt ei koskaan ole ollut. Se tulee jättämään pahat jäljet Helsingin historiaan.”
”Näin voimakasta keinotteluvaihetta kuin nyt ei koskaan ole ollut. Se tulee jättämään pahat jäljet Helsingin historiaan.”
Toki kiinteistöporhot kasvattivat Helsinkiä 1800-luvullakin rajusti.
”Silloin rakentajat pysyivät kuitenkin yleisesti sovitun rakennusjärjestyksen puitteissa ja syntyi niinkin komeita kokonaisuuksia kuin Pohjois-Esplanadi.”
Mutta nyt avoin kaupunkitila on kaupan.
”Kaupungin maalle melkein minne tahansa kuka tahansa saa esittää mitä tahansa – ja saa sen läpi. Ajatelkaa nyt: Elielinaukio – stadin maata 100-prosenttisesti. Marian sairaala samoin. Sama tilanne on HIFK:n areenahankkeen kanssa”, puhisee Sundman.
”Julkisia, kaikille yhteisiä rakennuksia ei saada aikaan muuten kuin että ne ovat suuren kiinteistöspekulaation kylkiäisiä. Rakennustaiteen museon ja Designmuseon hanketta viedään juuri sillä tavalla eteenpäin. Jos ei ole varaa tehdä museota, niin ei tehdä, mutta nyt sitä tehdään sillä tavalla, että vapaata maata annetaan yksityisille rakentajille kysynnänalaisella paikalla niin paljon, että siitä voitosta riittää rakennushankkeen toteuttamiseen”, sanoo Helander.
Kiinteistösijoittajat pääsevät näin sanelemaan kaupunkikuvan muuttumista liikaa.
Kaksikko muistuttaa, että yksityistalous ja yritteliäisyys ovat kaupungin elinvoimaa.
”Tähän asti on vallinnut tasapaino yleisen edun, ohjatun suunnittelun ja yksityisen rakentamisen välillä. Se on ollut Helsingin erityisominaisuus, jota nyt menetetään kun annetaan ensisijainen ohjausmahdollisuus niille, jotka tuntevat kiinteistötalouden, mutta joiden intressi ei ole elinympäristö.”
Varoittelusta huolimatta Vilhelm Helander ja Mikael Sundman haluavat kaupungin kasvavan.
”Tärkeää on, ettei ajatella, että kehityksen täytyy pysähtyä eikä saa rakentaa tai pitäisi torpata yksityiset aloitteet. Kysymys on tasapainosta joka on Helsingissä ollut identiteettitekijä. Kaupunki on yhtenäinen, harmoninen ja vaihteleva.”
Huvilakatu on Helsingin helmi. © Tommi Tuomi/Otavamedia