Kaverikoira Kerttu teki sen, mihin ihminen ei pystynyt: Kiskoi yksinäisen teinipojan pois pelikoneen edestä

Jaa artikkeliTilaa Seura
Manuelilla ei vielä ole omaa koiraa. Kerttu helpottaa koirakuumetta. © Suvi Elo
Berninpaimenkoira houkuttelee yläasteikäisen Manuelin pelien äärestä ulos luontoon.

Puolukanvarvut rytisevät, kun kaverikoira Kerttuun iskee hepuli. Berninpaimenkoira kierähtää selälleen, nousee nopeasti jalkeille ja kampeaa itsensä parilla painavalla loikalla ylös kalliolle.

Manuel, 14, katsoo Kertun riehumista huvittuneena ja innostuu itsekin ottamaan muutaman juoksuaskeleen. Sekös Kerttua yllyttää. Pieni spurtti, ja koira törmää Manuelin olkapäähän.

Onneksi Manuelin käsivarsi ei pahemmin kärsi tärähdyksessä.

”Ajan myötä varmaan opin, että koiran kanssa pitää varautua äkkinäisiin liikkeisiin”, Manuel miettii.

Kerttu seisahtaa keskelle polkua. Läähättää niin, että kieli luiskahtaa suusta. Se on taas oma verkkainen itsensä.

Kaverikoira Kertun omistaja Sari Jokinen ottaa hihnan esiin. Kun tullaan metsästä lähemmäs asuinaluetta, Kerttu ei enää juokse vapaana.

Reilun tunnin lenkin jälkeen kolmikko on takaisin Sarin pihassa. Sari ja Kerttu pujahtavat sisään kerrostalon alaovesta. Manuel hyppää pyörän selkään ja ajaa kotiin.

Seuraavan tapaamisen Sari ja Manuel ovat sopineet kahden viikon päähän. Silloin mennään Pomponrahkan luonnonsuojelualueelle. Siitä parin viikon kuluttua tavataan taas ja mennään kahvila Manuelaan Turkuun.

Toiveissa mies ja iso kaverikoira

Vuosi sitten elokuussa Manuel istui vaivautuneena Raision kaupungintalolla. Äiti oli patistanut hänet tilaisuuteen, joka saattaisi poikia pientä piristystä pojan elämään.

EHJÄ ry eli Erityishuoltojärjestöjen liitto oli aloittamassa Raisiossa Ressu-toimintaa. Siinä koiranomistajat tukevat nuoria, jotka tarvitsevat aktivointia ja aikuista kaveria.

Suurin osa toimintaan kutsutuista lapsista ja nuorista on lastensuojelun asiakkaita.

Kaupungintalolla oli aika virallista. Istuttiin pöydissä. Sari ja projektin vetäjä puhuivat tapaamisajoista. Sosiaalityöntekijä jututti Manuelin äitiä Ivanaa.

Sari Jokinen oli aiemmin toiminut Mannerheimin Lastensuojeluliiton tukihenkilönä. Nähtyään ilmoituksen Ressu-toiminnasta hän innostui. Tuli mahdollisuus yhdistää kaksi rakasta asiaa: koirat ja nuoret.

Sari ja Kerttu kävivät koulutuksen, joka perehdytti koira-avusteiseen toimintaan. Kouluttajat tarkkailivat omistajan ja koiran yhteistyötä, omistajan koiranlukutaitoa sekä koiran avoimuutta.

Kerttu ei hätkähtänyt edes vieraan ihmisen rynnistäessä huoneeseen eikä stressaantunut muistakaan tehtävistä.

Kaupungintalolla Manuelin katse viihtyi pöydän valkoisessa pinnassa. Hänestä tuntui ihan hölmöltä. Mitä ihmettä hän teki täällä, kun olisi voinut olla omassa huoneessaan pelaamassa.

Kuvittele itse: neljä aikuista puhumassa sinun asioistasi. Vähemmästäkin nolostuu.

Sarin vieressä lattialla makasi Kerttu, leuka etutassujen päällä. Kerran Manuel kävi nopeasti silittämässä koiraa.

”Suhtauduin tosi negatiivisesti. Ajattelin, että jonkun koiran tapaaminen säännöllisesti vie paljon aikaa eikä siitä ole mitään hyötyä”, Manuel sanoo.

Ja jos olisi ihan pakko osallistua, Manuel toivoi tukihenkilöksi miestä, jolla olisi kunnollisen kokoinen koira.

Ei mikään pakko

Muisto naurattaa Saria, ja myös Manuelin suu venyy pieneen virnistykseen. Vitsaillaan, että Sari kelpasi, koska Kerttu oli tarpeeksi iso.

Mutta näyttää Sari kelpaavan jo muutenkin. Ujon oloinen Manuel puhuu hänelle luontevasti asioistaan: kavereista, ruotsin kielen opiskelun takkuamisesta ja mopokortin ajamisesta.

Molemmat ovat kuulemma tosi kovia höpöttämään.

”Usein vain ihmettelemme maailmaa. Tai puhumme kakuista – tykkäämme kumpikin herkuttelusta”, Sari kertoo.

Kahdesta Ressu-toiminnan yhdistämästä ihmisestä on vajaassa vuodessa tullut kaverit. Koiralenkkejä ja muita tapaamisia on pari kertaa kuukaudessa.

Tuntuu siltä, ettei Manuel enää aio käyttää takaporttia. Mahtaako enää edes ajatella sitä? Äiti nimittäin vakuutti, että ensimmäisen kerran jälkeen koiratapaamiset oli lupa lopettaa. Kokeilla kuitenkin piti.

Tarpeellinen ulkopuolinen

Manuel oli kaksivuotias, kun hänen perheensä muutti Kroatiasta Suomeen.

”Muutimme, koska Suomessa on turvallisempaa ja esimerkiksi paremmat koulut. Kroatiassa hommat eivät toimi. Äiti halusi minulle ja veljelleni parempaa elämää, koska hänellä itsellään ei mennyt Kroatiassa hyvin.”

Manuel aloittaa kasiluokan ja harrastaa aktiivisesti keilaamista. Kilpailuja on joka viikko. Muu vapaa-aika kuluu videopelejä pelatessa ja joskus kavereiden kanssa oleillessa. Ivana-äidistä tuntuu, että poika on aika paljon yksin.

Manuel oli alle kouluikäinen, kun hänen vanhempansa erosivat. Isä ei pidä yhteyttä. Sukulaiset asuvat Kroatiassa, eikä Manuelilla ei ole muita läheisiä aikuisia kuin äiti.

Tässä kehiin astuu Sari. Hän kokee olevansa Manuelille tarpeellinen perheen ulkopuolinen aikuinen – vähän kuin isoäiti.

Aika nuorelta mummolta 51-vuotias Sari kyllä näyttää.

Milloin Manuel tulee?

”Kun saavumme Manuelin pihaan hakemaan häntä, Kerttu innostuu aina. Häntä heiluu , ja hän huohottaa. Kerttu tunnistaa Manuelin nimenkin”, Sari Jokinen kertoo. © Suvi Elo

Manuelin ja Sarin tapaamisista olisi mahdoton puhua mainitsematta Kerttua, sillä koira on tarinan sankari.

Kerttu eli Vinkizz Only Upside Down syntyi kuusi vuotta sitten Hämeenkyrössä. Sarin kanssa pentua lähti valitsemaan hänen kuopuksensa, silloin 13-vuotias Patrik.

Pehmeät pallerot kieppuivat jaloissa, mutta yksi pennuista kipusi pojan syliin aina uudestaan.

”Patrik sanoi, että tämä on meidän Kerttu.”

Kerttu on rauhallinen ja kaikkien kaveri. Yönsä se nukkuu omistajiensa sängyn alla, mutta aamuyön rutiineihin kuuluu parin tunnin piipahdus sohvalla.

Kun perheen herätyskello soi, kaverikoira Kerttu lojuu taas muina naisina omalla paikallaan.

Kovalla helteellä tai kaatosateessa Kerttua on turha houkutella ovesta ulos. Vai onko se sittenkin omistaja, jota sateessa ulkoilu ei huvita?

Niin tai näin, kun Manuel ja Sari tapasivat lokakuussa, satoi, joten he päättivät lähteä eläinkauppaan ilman Kerttua. He leikkivät, että olivat ostamassa koiraa. Manuel sai listata, mitä kaikkea pennulle pitäisi hankkia ja laskea, kuinka paljon välttämättömät tarvikkeet maksavat.

Kallistahan se oli.

”Jopa makuualusta maksaa aika paljon”, Manuel sanoo.

Tuliaisiksi Kertulle hän osti keltaisen pehmotähden. Kerttu leikki lelulla puoli päivää, mutta huomasi sitten, että pumpulin repiminen tähden sisuksista oli hauskempaa.

Juuri nyt tarinan päähenkilö istuu niska kenossa Sarin punaisen Hyundain takaluukussa ja läähättää. Ulkona on kymmenen lämpöastetta, joten hikoiluun ei ole syytä.

Mutta kaverikoira Kerttu läähättääkin innostuksesta. Koira on tunnistanut, että tultiin sen kivan ihmisen pihaan. Milloin Manuel tulee, se tuntuu kysyvän.

Rivitalon ovi paukahtaa kiinni. Tuolta poika jo harppookin lenkkareissa ja farkuissa. Pikaiset rapsutukset Kertulle, ja ei muuta kuin nokka kohti Pomponrahkaa.

Kertun häntä lätkähtää pari kertaa takapenkin selkänojaan.

Kaikkien kaveri

Kerttu oli kolmikuinen, kun se vieraili ensimmäisen kerran palvelutalossa, jossa Sarin isä asui. Isä sairasti Alzheimerin tautia, ja tytär hoksasi, että koiran läsnäolo teki hyvää isälle ja muillekin palvelutalon asukkaille.

”Kertun nähdessään moni vanhus muisti oman koiransa. Yksi nainen lauloi Kertulle Rosvo-Roopea. Koira saattoi olla ainut, jolle joku suostui puhumaan.”

Samalla pentu tottui vieraiden ihmisten seuraan. Vähän yli vuoden vanhana Kerttu hyväksyttiin Hali-Berniksi. Hali-Bernit ovat koiria, jotka käyvät levittämässä hyvää mieltä muun muassa sairaaloissa, päiväkodeissa ja palvelutaloissa.

Kun Sari puhuu Kertusta, puheessa toistuu pronomini hän.

”Toisesta ihmisestä voin sanoa ’se’ meni, mutta koirasta sanon aina ’hän’.”

Surkeat peruuttajat

Manuelin kannalta Kertussa parasta on, että se pakottaa hänet neljän seinän sisältä ulos. Kerttu antaa koirattomalle uusia kokemuksia ja syytä hymyyn. Heiluttaa häntäänsä ja hyväksyy ehdoitta ystäväkseen vähän ujommankin tyypin.

Kun Manuel, Kerttu ja Sari tapaavat, ohjelman ei tarvitse olla koiralenkkiä kummoisempi. Kun muita koiria ei ole näköpiirissä, Manuel voi välillä taluttaa Kerttua. Isoa koiraa taluttaessaan poika varoo vielä vähän ja pitää hihnan lyhyenä.

Pomponrahkan parkkipaikalla, parin tunnin lenkin jälkeen, Manuel kumartuu harjaamaan Kertun turkin ja antaa lopuksi kaverilleen nameja. Kerttu on perso herkuille – lihapullan se hotkaisee sekunnissa.

”Manuel vasta opettelee koiran kanssa olemista. Kerttu alkaa olla tuttu, mutta koiran käsittely on uutta”, Sari sanoo.

Ihmekö se: Manuelin kotona ei ole koskaan ollut lemmikkiä. Omaa koiraa Manuel toivoo, mutta äiti kuulemma pelkää koiria ja vastustaa ajatusta.

Ehkä äiti tietää, että 14-vuotiaan kärsivällisyys ei ihan vielä riitä kantamaan vastuuta elävästä olennosta.

”Oman koirani pitäisi olla iso. Saksanpaimenkoira olisi kiva”, Manuel miettii.

Koirat kiinnostavat Manuelia, mutta syytä hänen on vaikea selittää. Parasta Kertussa ovat hänen mielestään hepulikohtaukset ja se, ettei Kerttu koskaan hauku.

Joskus Kerttu tulee viereen ja tönäisee kuonollaan. Istuu ehkä varpaiden päälle ja nojaa hetken sääreen. Sitten se on taas omilla teillään.

”Kertun ansiosta olen oppinut koirien käyttäytymisestä paljon. Samoin tiedän, mitä varusteita koira ja sen omistaja tarvitsevat”, Manuel sanoo.

Viime syksynä Kerttu ja Manuel kokeilivat rally-tokoa eli koirien tehtävärataa.

Se jäi yhteen kertaan. Kerttu oli ihmeissään: kieppui edestakaisin eikä suostunut kuuntelemaan Manuelin ohjeita.

”Sitä paitsi te ette kumpikaan osanneet peruuttaa!” Sari hekottaa.

Manuelilla ei vielä ole omaa koiraa. Kaverikoira Kerttu helpottaa koirakuumetta. © Suvi Elo

Ystävyys säilyy

Välillä Sari kertoo miettineensä, haluaako Manuel taas kerran lähteä koiralenkille. Nuorihan voisi tylsistyä parin kerran jälkeen. Mutta ei Manuel.

Muutamat Sarin aiemmin tukemista nuorista ovat jo kasvaneet täysi-ikäisiksi. Osaan Sari pitää yhä yhteyttä.

”Vaikka virallinen suhde päättyy, ystävyys säilyy. Moni ajattelee, että tukihenkilötoiminta vie hirveän paljon aikaa tai että tukihenkilön pitää osata jotakin erityistä”, Sari sanoo.

”Minusta riittää, kun tykkää lapsista ja nuorista. Ammatilla tai muulla osaamisella ei ole väliä.”

”Tapaamiset Manuelin kanssa vievät minun aikaani korkeintaan viisi tuntia kuukaudessa – eihän se ole yhtään mitään.”

Kuolantäyteistä elämää

Pari viikkoa on kulunut, ja Manuel ja Sari ovat tiukan paikan edessä: pullaa vai suolaista? Turkulaiskahvilan menussa ei valitettavasti ole mitään koirille, vaikka lemmikit ovatkin tervetulleita sisälle asti.

”Kerttu, sä olet tiellä. Ei me voida vallata koko kahvilaa”, Sari kiskoo koiraa sivummalle.

Viereiseen pöytään asettuvia taideopiskelijoita reitillä tönöttävä berni ei haittaa. Pöydässä alkaa keskustelu lapsuuden koiramuistoista.

Kertun porukka istuu nurkkapöytään. Ensimmäisen kahvilakäyntinsä kunniaksi koira saa maistaa Manuelin korvapuustia. Irtoaisiko vielä lisää, se näyttää ajattelevan, ja painaa leukansa Manuelin polvelle.

Farkkuihin jää märkä läntti.

”Koiraihmisen elämä on kuolantäyteistä”, Sari varoittaa.

Jutellaan tulevista retkistä. Ainakin Vepsän saareen pitää mennä.

”Viime kesänä olin vain kotona, ja se oli tylsin kesäloma ikinä.”

Kaverikoira Kerttu kurkistaa kulmiensa alta ja kallistaa päätään. Sekin varmasti toivoo Manuelille parasta loppukesään ja alkavaan kouluvuoteen.

Ressu-toimintaa on toistaiseksi Kirkkonummella, Raisiossa, Loimaalla, Porissa ja Liedossa. Toimintaa rahoittaa RAY. Lue lisää osoitteesta ehja.fi.

X