Laulaja Jussi Raittinen vuonna 1977.
Jussi Raittinen on nähnyt urallaan keikkabuukkaajien ohareita ja järjestäjän konkursseja. © FRED OHERT

Seura selvitti: Näin takavuosien tähtiä vedätettiin

Jaa artikkeli
Katoavia keikkakassoja, huijarimanagereita, työtä ilman työaikoja – näin tähtimuusikkojakin vedätettiin vielä muutama vuosikymmen sitten. Jussi Raittinen ja Meiju Suvas kertovat ajasta, jolloin välistävedot ja pimeät maksut olivat maan tapa.

Suomessa on ylpeilty täkäläisellä rehellisyydellä ja korruption puuttumisella, mutta joillain aloilla reilu peli on ollut välillä kaukana. Musiikintekijöiden, esiintyvien taiteilijoiden arjessa välistävetoja, lahjontaa ja suoranaisia petoksiakin on riittänyt kuin maan tapana.

Seurauksena yllättävän moni suosionsa huipulla täysille keikkahalleille soittanut tai kassillisen kultalevyjä myynyt kotimaisen musiikin tähti on kuollut rutiköyhänä.

Tietysti yhtenä lisäsyynä on voinut olla ihmisen oma holtiton rahankäyttö tai päihdeongelma, mutta aivan liian usein tähtien syöksykierteen takana on ollut joko yksittäinen tai jatkuva taloudellinen välistäveto.

Joku muu – keikkajärjestäjä, manageri, levymoguli – on kietaissut menestyksestä ison siivun itselleen, jättäen artistin lähinnä laskujen maksajaksi.

Millaista meno sitten on ollut – ja onko se yhtään siistiytynyt?

Huviveroa ja huijauksia

Musiikkialan monitoimimies Jussi Raittinen, 77, tuntee alan lieveilmiöt ja ongelmat jo pitkälti yli puolen vuosisadan takaa.

”Artisteja on vuosien aikana huijattu monella tapaa. On rakenteellisia vinoumia sekä klassinen tapa huijata”, Raittinen kertoo.

”Artisteja on vuosien aikana huijattu monella tapaa”

Epäoikeudenmukaisuuksiin sydämistynyt Raittinen ryhtyi puolustamaan ja edistämään kevyen musiikin ammattilaisten oikeuksia Popmuusikot ry:n sihteerinä vuonna 1969.

Yksi hänen saavutuksiaan on artistien eläketilanteen korjaaminen. Raittinen oli aktiivisena mukana lobbauksessa, jonka seurauksena lyhyissä työsuhteissa toimivat freelancerit ja taiteilijat eläkevakuutettiin vuonna 1986.

Mutta kun hän aloitti veljensä Eeron kanssa muusikonuransa 1960-luvun alussa, yksi alan rakenteellinen vaikeus johtui verotuskäytännöistä.

Silloin oli vielä voimissaan ennen Suomen itsenäisyyttä käyttöön otettu huviverojärjestelmä, joka purettiin vasta vuonna 1981.

”Kun aloitin, työsopimukset tehtiin useimmiten suoraan työnantajien kanssa, jotka ovat yhdistyksiä. Ne saivat pitää huvitilaisuuksia maksamatta kovin suurta huviveroa.”

Maakuntien nuoriso- tai urheiluseuroilla ei välttämättä ollut riittäviä työnantajataitoja, eikä kirjanpitokaan saati laskunmaksatus toiminut harrastajapohjalta aina luotettavasti.

Huvivero johti outoi­hin järjestelyihin: tanssipaikat olivat ”yleishyödyllisten” urheiluseurojen omistuksessa, koska näille verotus oli kevyempää. Esiintymistuotot saattoivat silti kiertyä lopulta jonkun ohjelmatoimiston kassaan. © MIKKO JULKUNEN/OTAVAMEDIA

Ohjelmatoimistot tulivat väliin

Muusikon kannalta tilanne ei välttämättä parantunut, kun keikkojen välittäminen vähitellen 1960-luvulla alkoi siirtyä pysyville ohjelmatoimistoille.

Ne hoitivat artistin puolesta paperisodan keikkajärjestäjän, vaikkapa sen tanssilavaa pyörittävän urheiluseuran kanssa.

Jussi Raittinen muistuttaa, että siellä missä liikkuu rahaa, kulkevat usein myös keplottelijat.

Ohjelmatoimistojen ”managerien” joukkoon mahtui ja mahtuu Liimataisia eli enemmän tai vähemmän epärehellisiä liikemiehiä.

Tähtiä isännöimään pyrkineissä keikkajärjestäjissäkin oli värikkäitä ihmisiä – jotka ottivat suojateistaan kaiken hyödyn irti.

Tauno ”Tappi” Suojasesta ja kumppaneista tuli myyttisiä hahmoja”, Raittinen kertoo.

Huviveron aikaan yhdistyksen järjestäjä kirjoitti nimensä alle huvi-ilmoitusanomukseen ja sai siihen poliisilta verotusleiman.

Käytännössä muusikoiden paikalle järjestämisestä vastasi kuitenkin joku toinen, yleensä ohjelmatoimisto, joka maksoi yhdistykselle oikeudesta käyttää heidän tanssilavaansa tai halliaan ja periä pääsymaksuja.

Suurilla ohjelmatoimistoilla saattoi olla monta lavaa ja tanssipaikkaa hallinnassaan.

”Puhuttiin niin sanotuista omista lavoista, vaikka virallisia järjestäjiä olivat nämä aatteelliset seurat.”

Ohareita tapahtui aika paljon

Järjestely aiheutti useita tilanteita, joissa muusikoiden palkanmaksaja ei itse ollut keikalla paikalla. Keikkalavan järjestysmiehiltä oli bändin turha kysellä rahojaan.

”Sanottiin, että maksu menee pankin kautta, vaikkei todellisuudessa mennyt. Ohareita tapahtui aika paljon.”

Huviveromerkitkin olivat rahanarvoista tavaraa. Niitä käytettiin myös palkanmaksuna tapauksissa, joissa järjestäjällä ei ollut varaa antaa esiintyjille käteistä. Lipukkeet sai vaihdettua postissa rahaksi.

Eräs tamperelaisen ohjelmatoimiston johtaja teki näistä myös sivubisneksen, väärentämällä verolippuja. Hän jäi siitä lopulta kiinni nololla tavalla, tien päällä.

”Johtajan autosta oli hajonnut rengas, poliisit tulivat sitten auttamaan ja huomasivat väärennetyt liput takakontissa.”

Jussi Raittinen kertoo myös, että ”salaperäisiä” tanssipaikkojen polttamisiakin tapahtui, milloin mistäkin syystä.

”Se oli värikästä aikaa”, Raittinen toteaa.

Jussi & The Boys  vuonna 1975. © Fred Ohert/SKOY

Vuokratyöläinen urakkahommissa

Muusikoille on tyypillistä olla lyhyissä urakkamaisissa työsuhteissa, joissa työaikoja tai työolosuhteita ei syynätä kovin tarkasti.

Artisti saatetaan laittaa toiselle ohjelmatoimistolle pariksi viikoksi ja sitten taas seuraavalle firmalle, eri puolelle maata.

Muusikot olivatkin ensimmäisiä ammattiryhmiä, joiden väkeä alettiin vuokrata. Vasta myöhemmin samaa alettiin tehdä muillekin erikoisosaajille.

Eräs ravintolamuusikko kertoi Jussi Raittiselle ohjelmatoimistoyrittäjän ahaa-elämyksestä.

”Mää kun välitän laivoihin ja ravintoloihin noit soittajii, nii enks mää samalla vois myös tarjoilijoit ja kokkei?”

Ravintoloissa soittavat muusikot väsyivät 1970–80-lukujen rankkaan tahtiin: kuukauden orkesteri -järjestelmässä yhtyettä soitatettiin neljä viikkoa vailla vapaita.

”Myös esiintymisaika on saattanut muuttua ja oletus on aina, että esiintyjät joustavat.”

Tilaajien järjestämät majoitusolosuhteet olivat usein kehnot. Majoitusta saatettiin tarjota 30 kilometrin päästä keikkapaikalta.

Jussi Raittinen pyrki bändeineen pitämään huolen siitä, että he saivat jokaiselle oman huoneen, jotta he pystyivät kunnolla palautumaan.

”Olimme tunnettuja siitä, että pyysimme aina yhden hengen huoneet. Sanottiin, että mitä ne oikein luulevat olevansa.”

Ei artisteille, vaikka he maksaisivat

Jussi Raittinen kertoo tapauksesta, jossa eräälle bändille ei suostuttu tarjoilemaan poronkäristystä, vaikka he olisivat sen lopulta itse maksaneet.

”Vanha sanonta kuuluukin: Ei kokolihaa muusikoille”, Raittinen sanoo.

”Ei kokolihaa muusikoille”

Keikkaelämä uuvutti myös meren aalloilla.

”Laivalla riitti töitä niin paljon, että äijät tulivat hulluksi. He olivat kuukausitolkulla töissä ilman vapaapäiviä ja lomia.”

Jussi Raittinen kertoo, että laiva- ja ravintolamuusikoiden työehtosopimukset ja eläkeoikeudet parantuivat jo 1970-luvulla, huomattavasti aiemmin kuin popmuusikoilla.

Raittinen harmittelee kuitenkin sitä, että tänä päivänä yleinen trendi työnantajapuolella on ollut paikallisen sopimisen lisääminen.

”Keskitettyjen työsopimusten aika on valitettavasti ohitse. On purettu tarpeettoman paljon.”

Passit haltuun, ettet karkaa

Jos kotimaisia keikkamuusikoita kohdeltiin mielivaltaisin ehdoin, 1970-luvulla Suomeen tulleiden ulkomaalaisten ammattisoittajien asioiden hoitamisessa oli vielä enemmän kummallisia piirteitä.

Useimmiten itäblokin maista saapuville ravintola- tai ruotsinlaivabändeille hankittiin täällä uudet upeat soittimet osamaksusopimuksella, mutta heidän alisteista asemaansa käytettiin hyväksi. Passit saattoivat jäädä ohjelmatoimistojen kaappiin.

”Ulkomaalaisia muusikoita hallittiin pelolla, heitä pidetiin tiukassa kurissa ja sanottiin, että heidät lähetetään takaisin, jos käytöksessä tulee ongelmia,” Jussi Raittinen kertoo.

Vapaata liikkumista ei ollut, ja vielä 1980-luvullakin Neuvostoliiton satelliittivaltioista Suomeen töihin pääsy oli monelle puolalais- tai unkarilaismuusikolle lottovoitto. Siksi huonoa kohtelua siedettiin.

Yrittäjyyden alku – Danny perusti D-tuotannon

Jo 1960-luvun loppupuolella muusikoita kannustettiin perustamaan oma yritys, jonka kautta he saisivat muun muassa enemmän työmatka-, työväline- ja muita verovähennyksiä.

Muun muassa liiketalouden salat hyvin tuntenut Danny perusti vuonna 1966 D-tuotannon, joka on yksi Suomen vanhimmista edelleen toimivista omista ohjelmatoimistoista. Perustamiseen innoitti myös halu päästä pois managerin määräysvallasta.

D-tuotannosta kasvoi nopeasti melkoinen ohjelmatehdas. Pienemmillä, usein vain yhden hengen yrityksillä toiminta oli vaikeampaa, ja verottaja syynäsi tilannetta tarkasti.

”Verottaja katsoi, että yrityksellä täytyi olla muutakin toimintaa kuin keikkojen laskuttaminen. Verottaja purki taiteilijayhtiöitä”, Raittinen kertoo.

Lue myös: Danny-hysteria oli käsittämätön vuonna 1969 – musiikin vaikutus tutkittiin ja syntyi W-kaava: ”Halusin ymmärtää viihdettä”

Danny halusi toteuttaa omaa show’taan ilman välistävetäjiä. © Fred Ohert/Skoy

Palkka viinanmyynnin mukaan

Jussi Raittisen 60-vuotisen uran varrelle on mahtunut paljon. Ohjelmatoimistot ovat sekoilleet keikkapaikkojen kanssa ja pubikeikoista on ehdotettu prosenttipalkkaa, joka olisi sidoksissa illan alkoholimyyntiin.

Kun 1990-luvun lama iski, palkkaturva oli onneksi jo kehittynyt niin paljon, että siitä oli apua muusikoillekin.

Jos keikka peruuntui, Muusikkojen liiton lakimiehet hoitivat asian niin, että työnantajalle tuli maksettavaksi myös odotusajan palkka.

”Se oli huomattava summa, joka tuli työnantajan kontolle. Viranomaiset päättivät sittemmin, ettei odotusajan palkkaa enää maksettu.”

Huijauksia nähdään yhä

Jussi Raittinen yhtyeineen tiedettiin ja tiedetään kovatasoisiksi ammattilaisiksi, eikä suurempia härskiyksiä ole heille enää pitkään aikaan yritetty tehdä.

Mutta ei ala ole muuttunut yhtään puhtoisemmaksi, se näkyy käräjöinnissä. Nuori sukupolvi osaa ehkä aktiivisemmin perätä oikeuksiaan, mutta bändit riitautuvat levy-yhtiöidensä kanssa tai keskenään rahanjaosta, kuluista ja rikastumisista aivan kuin ennenkin.

Kliseinen kuva etenkin nuoria lahjakkuuksia välistävetävästä managerista ja erilaisista kaupallisista siipeilijöistä ei tunnu vanhenevan.

Myös Marita Taavitsainen on kertonut, miten keikkamyyjä jätti aikanaan ­tilittämättä ­hänelle 150 000 euroa esiintymispalkkioita.

Jussi Raittisenkin kokemat suurimmat taloudelliset menetykset ovat tapahtuneet tämän vuosituhannen puolella.

Ensimmäinen niistä oli unohtumaton keikka vuonna 2001, jonka Raittinen soitti yhdessä Elvis Presleyn kitaristina toimineen James Burtonin kanssa. Sen järjestäjä kaatuikin konkurssiin, eikä Raittinen saanut luvattua palkkiotaan. Samoin kävi myöhemmin erään eteläsuomalaisen tanssijärjestäjäfirman kanssa.

”Luotin kumpaankin liian paljon. Kun on kysymys epävarmasta saatavasta, tulisi käteislasku olla aina mukana. Onneksi ohareita on osunut bändimme kohdalle varsin vähän.”

”Onneksi ohareita on osunut bändimme kohdalle varsin vähän”

Nykyisin Jussi Raittinen soittaa edelleen noin parikymmentä keikkaa vuodessa, koronatilanteen salliessa.

”Minulla on työeläkkeen lisäksi myös ylimääräisen taiteilijaeläkkeen puolikas, hätäpäivää ei siis ole.”

Meiju Suvas: ”Usko meni jo ensimmäisellä keikallani”

Meiju Suvas on viihdyttänyt suomalaisia 1980-luvulta saakka. © Jorma Pouta/SKOY

Ikoninen iskelmätähti Meiju Suvas kertoo huomanneensa alan villin luonteen jo vasta-alkajana noin neljäkymmentä vuotta sitten.

”Minulla meni usko jo aivan ensimmäisellä keikallani, kun minulta kysyttiin, että mihin pimeä osuus laitetaan. Hämmennyin kysymyksestä”, Meiju Suvas kertoo.

”Mihin pimeä osuus laitetaan?”

Varsinkin aloittelijalla on edelleen vaikeaa päästä keikoille, jos kokemusta esiintymistensä myymisestä ei entuudestaan ole. Hyväksikäytön mahdollisuus on aina olemassa, jos ei tiedä alan käytäntöjä – ja osaa varoa.

”Artistin on todella tärkeä löytää luotettava oma keikkamyyjä.”

Meiju Suvas kertoo ajoittain harmittelevansa kollegoiden asemaa.

”On harmillista, että herkkiä artisteja huijataan, joillakin oma tasku kiinnostaa toisten taskuja enemmän.”

Meiju Suvas kertoo, että kaikenlaista on käynyt.

”Olen joskus saapunut keikkapaikalle ja on selvinnyt, että illalle onkin buukattu toinen artisti.”

Näissä tilanteissa Suvas on kuitenkin saanut sekaannuksesta rahallisen korvauksen.

Jotkut tilanteet ovat kismittäneet, mutta toistaiseksi hän ei ole riitauttanut yhtään tapausta.

Eivätkä pienet hankaluudet vie musiikin riemua. Palo lavoille ajaa hänet estradeille yhä.

”Esiintyminen tekee eetvarttia. On upeaa, että keikkaillessa tulee käytyä koko elämän kirjo, yhdistelmä huumorin kepeyttä ja syvää tulkintaa”, Suvas summaa.

Lue myös: Meiju Suvas kertoo törkeästä ahdistelusta keikalla: ”Kiiruhdin takahuoneeseen pesemään käteni”

Lue myös: Marita Taavitsainen: ”Keikkamyyjä jätti maksamatta palkkioita 150 000 euron edestä – mutta se oli oma mokani”

Meiju Suvas

Meiju Suvas tietää musiikkialan villin luonteen. © Marjo Tynkkynen/Otavamedia

X