Kirjoja, kahvistelua ja juttuseuraa: Käsivarren kirjastoauto huolehtii alueensa henkisestä hyvinvoinnista

’Tuosta talosta on vaimo käynyt, mutta nyt ei näytä tulevan. On varmaan vielä silmissä vikaa.”

Oula Kotakorva naputtelee tyynesti ohjaamansa kirjastoauton rattia ja katselee kohti yksinään seisovaa punaista puutaloa Peltovuoman kylässä Enontekiön kunnan itäosissa.

Yhteispohjoismainen kirjastoauto, jota Oula on ajanut sen alkuajoilta vuodesta 1979 asti, kiertää pohjoisen syrjäkylillä Muoniosta aina Kilpisjärvelle ja Norjan Kautokeinoon asti. Ajoa kertyy jopa satoja kilometrejä päivässä. Joka kolmas alueen kirjalainoista tehdään tästä autosta.

Nyt Oula on parkkeerannut auton tämän päivän reitin ensimmäiselle pysäkille. Takana on 80 kilometriä ”kekkostietä” Muoniosta Raattaman kautta tähän vanhalla peltokummulla sijaitsevaan kylään, jota kunnanisät nimittävät esimerkkitapaukseksi lappilaisesta asutuksesta. Viereisessä koulussa on kaksi opettajaa ja kymmenkunta oppilasta, läheisessä päiväkodissakin kuusi lasta.

Kylän raitilla on silti rauhallista. Kirjastoauto saa päivystää koulun pihalla yksinään.

Kirjastovirkailija Marja Alatalo käyttää joutilaan ajan hyväkseen. Hän nostaa pinon kirjavarauksia tiskille ja asettaa ne reitin mukaiseen järjestykseen.

Oula osaisi kertoa nimiä näkemättä kenelle kirjat ovat menossa – hän tietää kuka tällä perällä lukee sotakirjoja, kuka ruotsalaisia dekkareita. Lähes neljänkymmenen vuoden uran aikana alueen ihmiset ja heidän lukutottumuksensa ovat ehtineet käydä tutuiksi.

Niin myös kylien muutos.

”Tuossakin oli ennen kauppa”, Oula toteaa, kun hän kaartaa hetkeä myöhemmin kirjastoauton päivän toiselle pysäkille entisen päiväkodin pihaan.

Tien toisella puolella surullisen näköinen matala puurakennus muistuttaa siitä, että joskus tälläkin perällä pystyi jättämään lottokuponkinsa lähikaupan tiskille.

Ei pysty enää. Kesän jälkeen myös päiväkodin jäljellä olevat lapset ovat muuttaneet koulun tiloihin muutaman sadan metrin päähän ja päiväkoti on suljettu. Samalla kolme alakoulun ylintä luokkaa muutti Hettaan, jonne oppilaat kuljetetaan koulutaksilla.

Oulan uran aikana kirjastoauton reitin varrelta on lakkautettu kymmenen kyläkoulua. Yhdessäkään sivukylässä ei ole enää kauppaa ja postillakin vain asiamiespisteitä parissa isommassa taajamassa.

Itse asiassa vain kirjastoauton jatko näyttää lupaavalta.

Siitä ihmiset osaavat olla kiitollisia.

Kerran kolmessa viikossa

Ensin tulee tuoreen pullan tuoksu. Päiväkodissa lastenhoitajana työskentelevä Katja Mannela kiipeää autoon 2,5-vuotias Elli kintereillään ja ojentaa Oulalle pakastepussin täynnä uunilämpimiä kanelipullia.

”Leivoimme lasten kanssa”, Mannela sanoo hymyillen ja kippaa kassillisen lainakirjoja Marjan eteen tiskille.

Mannelan mukaan Frozen on lasten keskuudessa suosittu, samoin Mauri Kunnaksen kirjat. Aivan kuten missä tahansa suomalaisessa päiväkodissa.

Kirjastoautossa päiväkodin väki käy joka kerta, kun se pysähtyy puolitoistakerroksisen rintamamiestalon pihaan. Se tarkoittaa kerran kolmessa viikossa. Siinä ajassa lapset ehtivät lukea lainatut kirjat moneen kertaan.

”Mutta on se kyllä mukavaa, että on tämä auto. Lapset tykkäävät kovasti, ja me aikuiset myös”, Mannela myöntää.

Oula tietää, että palvelua arvostetaan. Monelle kirjastoauto on ainoa lähipalvelu, joka enää on jäljellä.

”Eikä kyse ole vain kirjoista. Aika usein meidät pyydetään kahville ja juttelemaan. Niin kiire ei ole, etteikö ehtisi ihmisiä kuunnella.”

Itse asiassa Oula tietää jo, että seuraavalla pysäkillä hän ja Marja eivät saa lainattua yhtään kirjaa. Kahviseuraa on kuitenkin luvassa.

”Onneksi edes Oula käy”

Tämä on Venerannan kylä. Muutama talo ripoteltuna Venejärven rannalle, yksi niistäkin autiona.

Oula peruuttaa kirjastoauton suoraan yhden talon pihaan. Hän selittää, ettei tässä asuva Armas Vieltojärvi lainaa mitään, mutta hänen Kirsti-vaimonsa oli ahkera kirjastoauton käyttäjä. Puoli vuotta sitten sitten vaimo nukkui pois.

Kirjastoauton reittiä ei muutettu. Oula on käynyt sittemmin tuvassa ihan muuten vaan.

”Ei tämä niin minuuttipeliä ole.”

Oula koputtaa oveen ja Armas avaa oven pyyhe vyötäisillään. Hän on juuri tullut iltapäiväsaunasta.

”Kuluu aika paremmin. Päivät ovat niin pitkiä kun jätin tuon ajokortinkin uusimatta”, Armas selittää ja pyytää peremmälle.

Keittiön ikkunassa roikkuvat vaimon silittämät verhot. Seinäkalenteri on auki maaliskuun kohdalta, vaikka eletään jo pitkästi syyskuuta.

Armas keittää teet ja syö Oulan tuomasta pullapussista lämpimäisen. Miehet vaihtavat kylän kuulumiset ja puhelevat niitä näitä. Armas suree sitä, etteivät vanhukset kiinnosta ketään. Kaupoille Hettaan hän pääsee tarvittaessa tuttavan kyydissä, mutta muuten on hiljaista.

”Onneksi Oula edes käy tervehtimässä.”

Pysähdykseen menee parikymmentä minuuttia. Takaisin kirjastoautossa Marja Alatalo sanoo, ettei kaikesta tarvi tulla tulosta.

”On sääli, jos aina tuijotetaan vain tilastoja. On totta, että joillain pysäkeillä kirjat eivät liiku, mutta toisaalta se voi olla jonkun vanhuksen ainoa kontakti ulkomaailmaan.”

Eräänkin 102-vuotiaan naisen luokse Oula vei kirjat sisälle asti. Sitten nainen muutti kylälle palvelutaloon.

”Hän tykkäsi lukea matkakirjoja. Niissä on iso teksti ja paljon kuvia. Kirjojen avulla hänkin pääsi vähän matkustamaan”, Oula perustelee ja pysähtyy hetkeksi ihastelemaan Venejärven maisemaa.

Nunnasen kylän pysäkillä asiakkaita näkyy jo olevan jonoksi asti.

Hiljentyvät kylät

”Meinasin tulla mönkijällä, mutta lähdinkin jalkaisin. Nyt pitää vähän istuskella että jaksaa taas”, 84-vuotias Tyyne Korkalo juttelee kirjastoauton pehmustetulla penkillä.

Korkalon kotoa on pysäkille kaksisataa metriä loivaa ylämäkeä, ja jalat ovat iän myötä laiskistuneet. Kirjastoautossa käyntiä hän ei kuitenkaan halua jättää väliin.

”Tykkään lukea elämäkertoja, tosijutut kiinnostavat. Oula ja Marja suosittelevat minulle uusia kirjoja. Luen lähes joka ilta ennen nukkumaanmenoa.”

Korkalon mukaan Nunnasenkin kylä on hiljentynyt, mutta lapsia on sentään vielä kymmenkunta. Väki on saanut perinteisesti elantonsa poronhoidosta ja maanviljelyksestä, mutta enää kaikille ei riitä töitä. Moni perhe on joutunut muuttamaan suurempiin keskuksiin.

Korkalon poika Aarno Korkalo on jäänyt kylään. Hänellä ei ole perhettä, mutta päivät kuluvat metsällä ja järvellä. Viimeisin saalis oli 21 riekkoa.

”Kaikkihan täällä ovat eräihmisiä”, Aarno toteaa vaatimattomasti.

Kirjastoautosta Aarno etsii tällä kertaa lainattavaksi sotakirjaa. Kirjat eivät kuitenkaan ole ne tärkein juttu kirjastoauton vierailussa. Aarno istuu penkillä ohjaamon vieressä koko pysähdyksen ajan, jutustelee Oulan kanssa metsästyksestä ja kevään etenemisestä, ja selailee välillä kirjavalikoimaa.

Kenelläkään – sen enempää asiakkailla kuin henkilökunnallakaan – ei tunnu olevan kiire minnekään, vaikka periaatteessa Oulalla ja Marjalla on tarkka aikataulunsa.

Toisessa päässä autoa Linda Ruotsala etsii hyllystä Puuha-Pete-elokuvia. Rovaniemellä asuvat lapsenlapset käyvät mummolassa kerran kuukaudessa, ja heitä varten on hyvä olla lukemista ja elokuvia. Toinen Ruotsalan lapsista asuu Seinäjoella asti eikä pääse pohjoiseen niin usein.

Mutta Ruotsala tietää, että elannon perässä on muutettava.

”Mekin olimme aikoinaan kahdeksan vuotta Ruotsissa. Sitten kun lapset olivat kouluiässä, palasimme tänne miehen kotiseudulle. Olemme asuneet miehen kotitaloa siitä asti.”

Moni mökki on jäänyt Ruotsiin lähtijöiden jälkeen kylmilleen. Paluumatkalla Peltovuomaan kirjastoauto ohittaa useamman autiotalon. Ikkunoihin on lyöty laudat tai villiintynyt pihapiiri kertoo, ettei kukaan ole astunut jalallaan taloon ihan viime aikoina.

Lähes jokaisen asutun talon pihassa taas nököttää moottorikelkka tai kaksi. Ne ovat jääneet siihen keväällä odottamaan uuden lumen tuloa. Tilaa talojen pihoilla kyllä riittää.

Kukaan ei joudu täällä katselemaan naapurin naamaa herätessään.

Lukemista neljällä kielellä

Peltovuoman kylälle saavuttaessa Oula ohjaa kirjastoauton tyhjäksi jääneen kaupan pihalle ja avaa viilipurkin. Kello on minuuttia yli viisi – ollaan lähes täsmälleen aikataulussa, vaikka kiirettä ei ole pidetty.

”Tässä pysäkillä käy Ilpo jos käy. Ehdimme syödä vähän välipalaa.”

Mutta sitten Nunnasen tieltä tuleekin auto ja kääntyy kirjastoauton viereen parkkiin.

”Älähän mittään, tästähän tulikin vilkas pysähdys”, Oula tuumaa kun Anne Kotavuopio nousee sisään kolmen lapsensa kanssa. Ville, joka tunnustautuu innokkaaksi poromieheksi, nappaa lehtihyllystä lehden, jonka kannessa on poroja. Ne eläimet hän tuntee.

”Ja hyvin tunnenkin.”

Kohta hiljaiselle tielle ilmestyy kaksi nuoren tytön hahmoa. 13-vuotias Ibba Lauhamaa ja 11-vuotias Tiina-Helmi Salonen kiipeävät portaat kirjastoautoon ja asettautuvat istumaan nuortenkirjojen hyllyn eteen.

Marjaa hymyilyttää. Tuntuu mukavalta nähdä nuorta väkeä kirjojen parissa. Ei täällä sentään pelkästään vanhuksia palvella.

Ibba on saamenkielinen, mutta nyt mukaan tarttuu suomenkielinen kirja. Kirjastoautossa olisi oma osastonsa myös saamenkieliselle kirjallisuudelle, samoin ruotsin- ja norjankieliselle.

Kaikki kolme maata olivat aikoinaan mukana käynnistämässä kirjastoautohanketta, joka sai sysäyksen Pohjoismaiden ministerineuvoston aloitteesta. Edelleen osa kirjastoauton rahoituksesta tulee Norjan Saamelaiskäräjiltä, loput Enontekiön ja Muonion kunnilta, jotka saavat toimintaan valtionavustusta. Kirjastoautoa hallinnoi Muonion kunta.

Ruotsin Karesuando jäi pois kirjastoauton reitiltä runsaat kolme vuotta sitten, mutta edelleen auto palvelee myös ruotsin- ja meänkielisiä Pajalassa ja Kaaresuvannon pysäkeillä.

Sinne mennään kuitenkin vasta huomenna. Nyt matka jatkuu kohti Vuontisjärveä.

”Se se on rohki kaunis kylä”, Oula tunnelmoi.

Vaikka hän on katsellut samoja maisemia ratin takaa kohta 40 vuotta ja reissutyö tuntuu välillä raskaalta, maisemiin hän ei ole kyllästynyt. Tunturit, vuolaana virtaavat joet ja pohjoista kohti madaltuvat metsät jaksavat sykähdyttää edelleen.

Samaa sanoo Marja.

”Kenellä muulla olisi näin upeat maiseman työhuoneen ikkunasta!”

Kylän kohtaamispaikka

Hieman ennen Vuontisjärvelle saapumista Oula painaa jarrua. Tien yli juoksee kettu. Vähän kauempana yksinäinen koppelo taapertaa tien laidassa.

Vuontisjärvellä kirjastoauton ovella käy kuhina. Marjo Stoor kaartaa paikalle mönkijällä lastensa Millan ja Joonatanin kanssa. Naapuritalossa asuva Anni Kuusela ja lapset Ilmari ja Emma tulevat jalkaisin isoa kirjakassia kantaen. Annin anoppi Eevi Keskitalo ajaa paikalle polkupyörällä.

”Täällähän näkee kaikki”, Heli Keskitalo huudahtaa sisällä kirjastoautossa. Paikalla on jo kymmenkunta ihmistä. 60 talon kylässä se on aika paljon.

Hetkessä kirjastoauton täyttää iloinen puheensorina.

”Kiitos siitä riekosta, oli tosi tosi hyvä”, joku kehuu.

”Arvatkaapa mitä sain äitienpäivälahjaksi? Mielensäpahoittaja dvd:n ja linnunpöntön!”

Marja urakoi lainausten kanssa kaksin käsin. Tällä pysäkillä käyttöön otetaan myös toinen tietokone. Toiselle palautetaan, toiselta lainataan. Tyytyväiset asiakkaat poistuvat autosta valtavien kirjakassien kanssa.

”Nämä riittävät kolmeksi viikoksi. Sitten tullaan taas”, Anni Kuusela naurahtaa ja nappaa nuorimmaisen kainaloonsa.

Kun kello alkaa olla puoli kahdeksan illalla ja auto on ollut liikenteessä lähes kuusi tuntia, Oula ja Marja ovat väsyneitä mutta tyytyväisiä. Päivä on ollut vilkas ja ilma hieno.

”Eiköhän me pistetä sitten kone kiinni”, Oula toteaa.

Edessä on vielä matka Hettaan, jossa Oula ja Marja yöpyvät hotellissa. Huomenna matka jatkuu kohti Leppäjärveä ja Kaaresuvantoa. Seuraavalla reissulla mennään Kilpisjärvelle ja Norjaan asti.

Hetasta lähtiessä puut alkavat olla pieniä ja käppyräisiä ja asutus tämänkinpäiväistä harvempaa.

Mutta niin vain sielläkin saattaa olla pysäkillä jonoa, kun kirjastoauto kaartaa paikalle.

Kukapa haluaisi jättää välistä sen ainoan palvelun, joka keskellä pohjoisen erämaata vielä on jäljellä.