Leiripäällikkö vastusti vankileirin julmuuksia - Ura ja maine tuhoutuivat

Sotavankileirissä inhimillistä kohtelua vaatineelle leirikomentajalle juonittiin potkut, kunniaton ero armeijasta ja myös etevän hallintojuristin virkaura tuhottiin.

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Sotavankileirissä inhimillistä kohtelua vaatineelle leirikomentajalle juonittiin potkut, kunniaton ero armeijasta ja myös etevän hallintojuristin virkaura tuhottiin.
(Päivitetty: )
Teksti: Boris Salomon

Tammikuussa 1942 sotavankileirin työmaan vartijat pidättivät kolme neuvostovankia.

Tarkastuksessa heidän repuistaan löydettiin noin neljä kiloa painava lihankimpale. Koska epäiltiin, että kyseessä olisi ihmisruumiinosa, lihat lähetettiin Helsingin rikostutkimuskeskukseen tutkittavaksi. Keskuksen laboratoriossa todettiin, että liha todellakin oli ihmisen lihaa.

Kiinni saadut sotavangit ammuttiin.

Tapaukset sotavankien kannibalismista Suomen työleireissä sodan aikana eivät ole olleet harvinaisia. Puna-armeijan sotavankien muonitus ja olosuhteet leireissä olivat puistattavia.

Esimerkiksi 21.1.1942 päivätyssä salaisessa kirjelmässä linnoitustyöosaston tarkastajat raportoivat yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichsille, että vangit olivat syöneet mätänevistä hevosenraadoista tehtyä lihasoppaa. Lihat he olivat kaivaneet maasta.

Eräs nälkiintynyt vanki oli löydetty, kun hän oli viiltämässä toisen kuolleen sotavangin takalihaksia.

Julminta meno oli Naarajärven järjestelyleirillä.

Tämän leirin johtoon määrättiin toukokuussa 1943 silloin 47-vuotias varatuomari, majuri Emil Pekkanen. Komennus oli Pekkaselle vastenmielinen, hän olisi halunnut rintamajoukkoihin.

Muutoinkin Pekkasen kortit olivat huonot, alusta lähtien.

Merkitty mies

Naarajärven järjestelyleirillä oli nälkiintyneitä vankeja. Siellä kuoli noin 3 000 neuvostovankia.

Jatkosodan aikana Suomessa oli noin 67 000 neuvostosotilasta internoitu leireihin.

Naarajärven sotavankien järjestelyleiri nro 2:lla oli erityisen julma historia. Leirin kuolleisuusluvut olivat Suomen suurimmat. Siellä kuoli noin 3 000 neuvostosotilasta eli noin 15 % Suomen vankeudessa menehtyneistä yli 22 000 sotavangista. Valtaosa Naarajärven vangeista kuoli aliravitsemukseen ja tauteihin, mutta merkittävä määrä vangeista kuoli myös vartiomiesten luoteihin.

Uusi leirikomentaja tunsi leirin maineen, mutta hän näki muutkin edessä olevat vaikeudet.

Hän astui varsinaiselle miinakentälle.

Kuukausi ennen tuloaan Naarajärven sotavankileirille Pekkanen oli luovuttanut päämajalle selostuksen vartijoiden sotavankeihin kohdistamista raakuuksista ja mielivallasta. Selvityksessä, jonka hän laati kenraalimajuri Selim Isaksonin kanssa, kuvattiin sotavankikomppanioiden tekemät vankisurmat ja niiden peittelemiseksi tehdyt pöytäkirjaväärennökset.

Pekkasen selvityksessä yksi nimi nousi yli muiden: Eero Nero. Neroa, joka toimi sotavankikomppanian upseerina, syytettiin vähintään 51 sotavangin mielivaltaisesta ampumisesta. Tekaistujen lääkäritodistusten perusteella Neron katsottiin kuitenkin tehneen tekonsa täyttä ymmärrystä vailla ja yleisesikunnan päällikkö kenraali Erik Heinrichs määräsi tutkintavangitun Neron vapautettavaksi.

Pekkasen Neroa koskeva tutkimus oli armeijan maineen kannalta kiusallinen. Kenraali Heinrichs ja sotavankikomentaja Sulo Malm pitivät selostuksen asiakirjat hallussaan ja vaikenivat jutusta. Juttua ei viety sotaylioikeuteen.

Pekkasen itsensä juttu oli kuitenkin leimannut, kun hän saapui Naarajärvelle.

Parannuksia oloihin

Potilasta kuljetetaan paareilla saunaan Naarajärven sotavankien järjestelyeirillä.

Juristin pikkutarkkuudella Pekkanen tutustui sotavankeja koskeviin säännöksiin, määräyksiin ja kansainvälisiin sopimuksiin. Hän huomasi, että käytännöt ja todellisuus leirissä olivat ristiriidassa säädösten kanssa.

”Niinpä joutuikin maltillisten määräysten ohella lukemaan sellaisia käskyjä kuin että vankien kohtelun tulee olla äärimmäisen ankaran, että niskuroivat vangit on työpaikalla heti teloitettava, että kiihottajat (politrukit) on armotta raivattava pois, että vangin saa ampua, jos hän esiintyy uhkailevasti y.m. Tällaisia käskyä annettiin korkeiden johtoportaiden taholta tai ainakin niiden nimissä”, merkitsi Pekkanen muistiinpanoihinsa.

Pekkanen totesi huomattavia puutteita vankien muonituksen määrässä ja laadussa.

”Vangeille määrätyt annokset olivat riittämättömät, homeen turmelemaa leipää annettiin varsin usein ja perunoita ei voitu lainkaan käyttää ihmisravinnoksi.

Vankisairaalat olivat täynnä ravinnon tai kelvottomuudesta johtuvia tauteja potevia vankeja.”

Ensi töikseen Pekkanen ryhtyi korottamaan vankien muona-annoksia. Hänestä oli koko maalle hyödyllisempää syöttää sotavankeja paremmin, koska silloin vankien työvoima saatiin mahdollisimman tehokkaasti ja taloudellisesti käyttöön. Pekkasen mielestä monien sotavankityövoimaa käyttävien yrityksien tarkoitus oli maksimoida hyöty välittämättä siitä, menehtyikö vai säästyikö vangin henki.

Sotavankien äärimmäisestä taloudellisesta riistosta Pekkanen syytti muun muassa Oinonniemi Oy:tä, Petko Oy:tä, ja Puuhiili Oy:tä.

Samanlaisiin ongelmiin oli jo aiemmin kiinnittänyt huomiota kotijoukkojen esikunnan kapteeni Eljas Erkko.

Salaisessa päämajan järjestelyosastolle laaditussa kirjelmässä 12.1.1942, hän kirjoittaa:

”Vankityön johtajat eivät kiinnitä lainkaan huomiota vankien hoitoon, ottavat käyttöönsä saamistaan vangeista kaiken voiman irti ja sen jälkeen kun vangit ovat loppuun ajettuja, lähettävät ne sairaina leirille vaatien uudet vangit sijaan.”

Toista kuin teoria

Sotavankien kohtelusta 26.1.1942 annettu Päämajan käsky oli selkeä:

”Suomalaisen soturin arvo ja kunnia vaati, että hän kohtelee valtaansa joutuneita avuttomia sotavankeja inhimillisesti.”

Se oli kuitenkin sanahelinää.

Alusta alkaen Pekkanen järkyttyi vartioiden mielivallasta vankeja kohtaan. Tyrmistyneenä hän kuvailee leirin arkea näin:

”Ei kulunut päivääkään, ettei vankeja olisi mielivaltaisesti piesty tai muuten pahoinpidelty. Kepit… ja nyrkit heiluivat varsinkin aamuisin vankeja työhön lähetettäessä sekä ruoka-aikoina.”

Pekkanen, joka suhtautui väkivaltaan torjuen, oli vakuuttunut siitä, että neuvostosotavankeja piti kohdella asiallisesti. Näin myös vangit saataisiin huomaamaan, että yhteiskunta, jota heidät oli lähetetty tuhoamaan, oli parempi kuin heidän omansa.

”Muuten vangit joskus vapauteen päässeinä ovat tilaisuudessa maamme rajojen ulkopuolellakin kertomaan tuosta kohtelusta, joka ei ole sivistyneen maamme arvon mukaista, puhumatta muusta”, Pekkanen kirjoitti.

Vankien epäinhimillinen kohtelu ja leirien henkilökunnan ylilyönnit huomattiin myös puolustusvoimien esikunnassa.

”On todettu, eitä sotavankien vartiomiehistö on eräissä tapauksissa kohdellut sotavankeja mielivaltaisesti, jopa raa’astikin ja että asianomainen päällystö, jonka tehtävänä on ollut sotavankien käsittelyn valvonta, ei ole riittävän tehokkaasti puuttunut asiaan havaitsemiensa luvattomien menettelytapojen estämiseksi.” (Salainen ohje, 26.1.1942)

Välikohtaus vankileirillä

Tästä ylemmän tahon määräyksestä huolimatta sotavankileiri 2:n henkilökunnan mielestä Pekkasella oli väärä ote sotavankeihin. Hänen inhimillinen suhtautuminen vankeihin ja samalla ankaruus vartiohenkilöstöä kohtaan oli saanut vartiomiesten mielet katkeriksi.

Pekkasen toimintaa alettiin seurata tiiviisti melkein heti, kun hän aloitti leirin päällikkönä. Mikkelin puolustusvoimien alatoimistossa moitittiin, että majuri Pekkasen leirissä sotavankeja kohdellaan hellään tapaan ja sotavangit kutsuvat leirin päällikköä jopa lempinimellä ”isä”. Tätä leppoisaa tunnelmaa olisi syytä ”sotilaallistuttaa.”

Syyskuussa 1943 leirissä sattui välikohtaus sotavangeille järjestetyssä konsertissa.

Se oli Pekkasen sotilasuran lopun alku.

Sotavankien järjestelyleirin 2:n esikunnassa toimistoupseeri kirjasi sotavirkailija Frederik Hiitolan kertomuksen:

”Kun hän oli valistusparakin esiripun takana, hän kuuli kovaa naurun katsomon puolelta. Katsoessa saliin hän näki kahden naissotavangin seisovan keskellä salia, toisella oli päässään silinteri ja vihertävä takki yllään sekä punaisen ristin nauha käsivarressaan ja puhui kovalla äänellä. ’Minä olen punaisen ristin edustaja ja tuon teille paketteja, samalla ilmoitan, että kohta sota loppuu ja pääsette pian kotiinne Neuvostovenäjälle’. ”

Kuulusteltava sotavirkailija Antti Huurto muistaa kuulleensa Hitlerin nimen, ja lopuksi naissotavanki oli myös maininnut Gustaf Mannerheimin nimen tehden samalla oikealla kädellään kaulan katkaisemista tarkoittavan eleen.

Kyseinen naissotavanki oli Linda Freidahl, joka on joutunut sotavangiksi heinäkuussa 1941. Sotavankileirissä häntä oli jo aiemmin rangaistu useampaan kertaa putka- ja raipparangaistuksilla.

Emil Pekkanen oli saapunut konserttitilaisuuteen vasta välikohtauksen jälkeen. Asiasta kuultuaan hän kertoi, että hän ei löytänyt rangaistukseen sopivaa rikoslainpykälää.

Freidahlin esiintymisen hän luokitteli leikiksi ja määräsi hänelle kuusi vuorokautta yksinkertaista arestia.

Pekkanen perusteli menettelyään siten, että jos hän olisi antanut kovan rangaistuksen, Freidahl ja muutkin vangit olisivat saaneet käsityksen, että heidän puheitaan pelättäisiin.

”Jos ryssä voittaa, niin kaikilta meiltä pannaan kaula poikki vai luuleeko kuulustelija ja sotavankikomentaja säilyvänsä hengissä ja että tämän vuoksi ei naisvankien sensuuntaisille lörpöttelyille kannata panna painoa.”

Lopullinen niitti

Pekkanen sai vihamiehiä vartijoissa humaanin suhtautumistapansa vuoksi. Useat leiri 2:n henkilöstöstä uhkasivat anoa siirtoa sellaisille leirille, jossa suomalainen henkilöstö sai luvan pitää vankeja ”kurissa”.

Lokakuussa 1943 he ilmoittivat sotavankileirien komentajalle, että Pekkanen hän oli käyttänyt apunaan sotavankia metsästysretkillään ja oli antanut sotavangille haulikon käyttöön.

Sotavanki Ivan Kostinia, siviiliammatiltaan hammaslääkäri, kuulusteltiin asiasta.

Hän kertoi, että Pekkanen on pyytänyt häntä metsälle, koska oli tiennyt että hän osaa hyvin matkia metsälintujen ääniä. Kerran hän oli huomannut metson, joka oli kulkenut Pekkasen edellä noin kaksi metriä. Koska Pekkanen ei ollut sitä nähnyt, hän oli pyytänyt Pekkaselta haulikon ampuakseen linnun.

Metso oli sellaisessa paikassa, että jos jompikumpi olisi liikkunut paikaltaan, se olisi lähtenyt lentoon. Hän oli saanutkin haulikon ja oli ampunut metson. Kostin kertoi olleensa Pekkasen kanssa metsällä noin neljä kertaa. Edellä mainittu tapaus oli ollut ainoa kerta, jolloin Pekkanen oli antanut haulikon hänelle.

Metsästysretki oli Pekkasen vastustajien mielestä vahva perustelu erolle leirin päällikkyydestä.

Marraskuussa 1943 päämajan sotavankikomentaja eversti Sulo Malm määräsi, että majuri Pekkanen oli heti vapautettava leirin päällikkyydestä.

Kadonnut valitus

Majuri Pekkanen katsoi, että hänet erotettiin päällikkyydestä ilman pätevää syytä. Hän epäili vehkeilyä selkänsä takana ja teki kantelun sotavankikomentaja eversti Sulo Malmista.

Hän osoitti kantelunsa tiedoksi myös suoraan puolustusvoimien ylipäällikölle Mannerheimille ja yleisesikunnan päällikölle Erik Heinrichsille. Kantelussa hän kertoi suomalaisten sotilashenkilöiden syyllistyneen törkeisiin väkivallantekoihin sotavankeja kohtaan.

Kirjeet eivät koskaan päässeet perille.

Pekkanen ei antanut periksi vaan teki uuden kantelukirjeen. Sen seurauksena syytösten kohde, sotavankikomentaja Malm rankaisi majuri Pekkasta kymmenellä vuorokaudella arestia. Syyksi hän ilmoitti virkatien eli lähimmän esimiehen sivuuttamisen ja niskoittelun.

Pekkasen mielestä hän toimi täysin sotaväen järjestyssäännön mukaisesti. Istuessaan vangittuna päävartiossa Pekkanen kirjoitti eduskunnan oikeusasiamiehelle valituksen laittomasta vangitsemisesta ja vaati, että hänet mahdollisimman nopeasti vapautetaan.

Oikeusasiamies toimii

Monet Naarajärven leirin julmuudet jäävät ikiajoiksi salaisuudeksi, sillä tämän pöytäkirjan mukaan leirin arkisto poltettiin.

Emil Pekkanen kuvasi kirjelmissään esimerkkitapahtumia, jotka täyttivät sotarikosten tunnusmerkistön.

”Kaksi vankia ammuttiin erässä sv. komppaniassa sen johdosta, että heidän todettiin sairastavan kuppatautia. Kun tauti näytti parantumattomalta, piti komppanian päällikkö parhaana ammuttaa vangit.”

”Kaksi vankia ammuttiin siitä syystä, että heidän kesken oli syntynyt riita siitä, kumpi saisi pienemmän ja kumpi suuremman lapion.”

”Talvella 1942 käytettiin erästä vankimuodostelmaa teiden puhdistamiseen lumesta. Kun pakkaset olivat ankarat, mutta vankien varusteet ja ravinto huonot, paleltui vangeista noin 50, joista kolmisenkymmentä vaikeasti. Kun sairaille ei saatu tilaa missään sairaalassa, päätettiin toimittaa paleltuneet ”polkemaan” miinoja ei kenenkään maalle”, Pekkanen kirjoitti ja jatkoi.

”Näin meneteltiinkin, ja osa vangeista jäi sille tielle. Menettely lienee kuitenkin ollut jostain syystä hankala, koska vain yksi autokuormallinen paleltuneita joutui tämän kohtalon alaiseksi. Kun muiden haavoista syntynyt löyhkä kävi sietämättömäksi, eikä hoidosta edelleenkään ollut tietoa, katsottiin parhaaksi ampua loputkin paleltuneista. Niinpä kaivettiin valmiiksi yhteishauta, vangit kuljetettiin tai vedettiin kelkoissa haudan äärelle ja ammuttiin siihen.”

Pekkasen syytökset pakottivat eduskunnan oikeusasiamies Esko Hakkilan vaatimaan päämajalta selvitystä, joka välittömästi saatettiin ylipäällikön tietoon. Oikeusasiamies korosti asian arkaluontoisuutta.

Oikeusmurha

Päämajan sotavankikomentaja Malm ja yleisesikunnan päällikkö Heinrichs antoivat tammikuussa 1944 oikeusasiamiehelle lausunnon. He torjuivat jyrkästi Pekkasen väitteet.

He puolustivat vartijoiden julmia tekoja, koska useimmissa tapauksissa vartijat olivat ”fyysisesti tai psyykkisesti invalideja” ja olivat jatkuvasti syrjäisillä seuduilla tekemisissä ”apaattisten ja usein petomaistenkin sotavankien” kanssa.

Molemmat päälliköt joutuivat kuitenkin myöntämään, että vartijat syyllistyivät sotavankien pahoinpitelyyn ja jopa joskus surmaamiseen. Pekkasen kantelua he pitivät Suomen turvallisuudelle vaarallisena, koska se muistutti Neuvostoliiton propagandaa.

Myös Mannerheim sai Pekkasen kantelut, mutta hän hyllytti ne. Myöskään eduskunnan oikeusasiamies ei nähnyt aihetta lisätoimenpiteille. Molemmat pelkäsivät kantelun yhteiskunnallisia seurauksia.

Loppuselvitys

Kun välirauha oli solmittu Neuvostoliiton kanssa syyskuussa 1944, Heinrichs ja Malm hävittivät Pekkasen selostuksen asiakirjat, mutta se ei estänyt sotarikostutkintaa.

Jo kuukautta myöhemmin liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Zhdanov esitti Suomen pääministeri Kaarlo Castrénille alustavan luettelon henkilöistä, joita epäiltiin syyllistyneen sotarikoksiin ja vaati heidän pidättämistään ja vangitsemistaan.

Sodan päätyttyä Nero pakeni Ruotsiin, mutta hänet löydettiin ja 1946 hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, josta hän suoritti 12 vuotta Riihimäen vankilassa.

Sotarikoksista tuomitut alemmat sotilashenkilöt, kuten vartijat saivat tuomiot sotaylioikeudessa. Tuomioiden arvioitiin olleen sotarikoksiin nähden alhaisia.

Kansainvälisten sääntöjen vastaisia käskyjä antaneet päälliköt pääsivät sitä vastoin kuin koirat veräjästä. Vuonna 1947 korkein oikeus tuomitsi Sulo Malmin sakkoihin asiakirjojen hävittämisestä. Yleisesikunnan päällikkö Heinrichs ei joutunut vastuuseen.

Palattuaan siviiliin vuoden 1945 alussa Pekkasen vanhemman hallitussihteerin virka valtiovarainministeriössä lakkautettiin. Nuoremman hallitussihteerin virka ei Pekkaselle kelvannut. Hänet asetettiin lakkautuspalkalle. Vuonna 1953 Pekkanen suostui ottamaan eläkkeen vastaan.

Lähteet: Sota-arkisto (nyk. kansallisarkisto), EOA:n arkisto

Lue myös:

Verinen koston kesä 1918 – Vankileirillä kuoli 12 000 punavankia

Suomi kohteli hyvin sotavangiksi jäänyttä nuorta venäläisnaista

Venäläinen sotavanki Samuil työskenteli meillä renkinä – mitä hänelle tapahtui sen jälkeen?

Isän jälkiä

Raimo Pekkasen, 90, mukaan isä ei tuonut töitä kotiin.

”Perheen kanssa ei keskusteltu näistä asioista mitään, ne olivat isäni asioita, joita hän hoiti. Hän ei halunnut kaataa näitä ongelmia perheen päälle. Minua ja veljeäni ärsytti oikeastaan, että emme tienneet, mistä siihen aikaan oli kysymys”, Raimo Pekkanen muistaa.

Isän periaatteet olivat kuitenkin selvät: lakia ja ihmisarvoa pitää kunnioittaa.

Muutoin Emil Pekkasen suhde lapsiinsa oli tuonaikaisen tavan mukaan varsin etäinen.

”Arvostin ja kunnioitin isääni. Silloin kun hän ehti ja halusi olla, hän oli iloinen ja nopeasti ajatteleva. Hän oli myös kätevä ja teki meille kaikenlaisia leikkikaluja puusta. Mutta sitten kuin vaikeudet tulivat eteen, silloin poikien merkitys väheni kovasti. Ei hän jaksanut yrittääkään hoitaa muita kuin omia asioitaan, ja meillä lapsille jäi – silloin oltiin jo nuoria miehiä – sivullisen rooli.”

Raimo Pekkasella (s. 29.7.1927) on pitkä ja varsin kunnioitettava virkaura takanaan. Helsingin yliopistossa hän toimi työoikeuden professorina ja siirtyi sieltä korkeimman hallinto-oikeuden oikeusneuvokseksi ja sittemmin oikeusministeriön kansliapäälliköksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomarina hän toimi vuosina 1990–1998.

Isän vaikutus Raimo Pekkasen kiinnostukseen ihmisoikeusasioihin ei kuitenkaan ollut ratkaiseva.

”Se tuli paljon myöhemmin. Kysymykset kiinnostivat minua tavattomasti ja ryhdyin niitä miettimään ja tutkimaankin. Kyllä sillä oli sikäli vaikutusta, että totesin, kuinka tärkeä on, että sellaiset asiat, joita isänikin yritti ajaa, saisivat yleisesti enemmän huomioita osakseen. Siinä mielessä se oli taustatekijä.”

Raimo Pekkanen korostaa tuomarin työssä avoimuutta ja rehellisyyttä. Siinä on ollut kuitenkin omat vaikeutensa.

”Olen ollut niin korkeissa tuomarin tehtävissä, että en edes tavannut ihmisiä, minulla oli vain papereita, joita luin. Vaimoni sanoi, että minä olen paperitiikeri. Hän taas oli alioikeustuomari, joka näki aina vastaajat ja nämä ihmiset edessään tuomaripöydän takaa. Olen ihan rauhassa saanut tehdä omaa työtäni ja ratkaista asioita, joita minun piti ratkaista.”

X