Milloin viimeinen lihatila sulkee ovensa? Maatalouden kriisi syvenee – Ruoantuottajien neuvotteluvoima on olematon voittoa tekevän kaupan rinnalla

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Maatalouden kriisi.
Vain saappaat ovat jäljellä Taamarlan tilan sikalassa. Rautakärjet suojasivat liki satakiloisten sikojen liikuttamisessa. © Tommi Tuomi
Ruoantuottajat ovat taloudellisessa ahdingossa, mutta kauppa porskuttaa. Erityisen vaikeaa on lihatiloilla, joiden tulevaisuus ei tunnu kiinnostavan juuri ketään. Kriisiä syventää tiedon puute siitä, mistä kotimaisen elintarvikkeen hinta oikeasti muodostuu.

Sikalassa haju on edelleen pistävä, vaikka kaikki pinnat katosta lattiaan on pesty. Kalusteet sähkökouruja myöten on revittävä irti, jotta hajusta pääsee kokonaan eroon.

Taamarlan tilaa Ylönkylässä Perniössä isännöivä Juha Wikström oli ison päätöksen äärellä vuonna 2020. Sianlihan tuotanto oli osoittautunut vuosi vuodelta kannattamattomammaksi. Palkaksi oli jäänyt vain pienenevät maataloustuet.

Wikströmin katse kiertää tyhjässä sikalassa. Hän pohtii, saisiko vasta uusituista led-valaisimista jotenkin hajun pois, jotta ne voisi myydä.

Tilan päärakennus on valmistunut 1900-luvun alussa, ja sen modernissa tuvassa Wikström näyttää vuodesta 2011 asti pitämäänsä Excel-taulukkoa sikalansa tuloista ja menoista.

Rehun hinta laski koko vuosikymmenen ajan. Juha Wikström ei uskonut, että hinnnanlasku voisi jatkua loputtomiin. Kasvinviljely kun ”ei ole ruusuilla tanssimista”.

”Eikä viljasta saatava hintakaan ole ollut riittävä.”

Vain alhaisella rehun hinnalla sianlihan tuotanto on kannattavaa. Kun kaikki muut kulut nousivat, Juha Wikström uskoi, että niin käy ajan mittaan myös rehulle.

”Maataloudesta sanotaan, että uskonto 10, matematiikka 4. Minun uskontoni on Excel.”

Wikström osti tilan isältään vuonna 2003. Jo silloin hän tiesi, että sianlihan tuotannossa pyörii iso raha, mutta tulot ovat pienet.

Lopettamispäätös otti koville

Matematiikasta Juha Wikström kiinnostui koulussa, ja siksi tilan toiminnan kirjaaminen taulukkolaskentaohjelmaan on hänelle luontaista. Yhtä perinpohjaista kirjanpitoa sianlihan tuotannon kuluista ja tuloista tuskin on monellakaan tilallisella.

”Sian ruhosta maksettava hinta on laskenut koko ajan trendinomaisesti. Kun vuonna 2020 tein päätöstä lopettamisesta, ruhon arvo oli 124–130 euroa.”

Sikalaan 2,5 kuukauden ikäisinä ostettujen porsaiden keskihinta oli samana vuonna noin 63–73 euroa. Porsaan hinnan ja rehukulujen jälkeen sianruhon myyntihinnasta Wikströmille jäi noin kymmenesosa.

Muiden kulujen hoitamiseen jäi siis noin 15 euroa per sika. Ja palkkaakin täytyi saada.

”Kovimmille otti, kun tein päätöksen lopettamisesta. Se kun mietti miksi tämä on näin. Mutta kun laskelmat näyttivät, että palkka vuoden työstä on kymppitonni miinus verot, niin miksi sitä jatkaisi?”

Maatalous, erityisesti sianlihan tuotanto, on Suomessa ollut lähes kannattamatonta jo vuosikymmenen. Maataloustuet ovat vähentyneet, eikä tilallisille makseta ruokamme tuottamisesta kunnon hintaa. Seura selvitti, miksi näin on käynyt.

Maatalouden kriisi.

Juha Wikström kokee olevansa onnekas, että ehti lopettaa sikatuotannon juuri kun tuotantokustannukset alkoivat nousta voimakkaasti. Viimeinen kuukausi oli jo tappiollinen. © Tommi Tuomi

Kannattavimmat lihatilat saattavat kaatua

Taamarlan sikalan kalusteissa alkoi vuonna 2020 näkyä ruostevaurioita. Juha Wikström tiesi, että pian sikalassa olisi pantava kaikki uusiksi. Se oli viimeinen niitti.

Wikströmillä oli 400 sian yksikkö. Lihasikaloiden keskikoko Suomessa on tällä hetkellä huomattavasti suurempi. Olisi ollut pakko laajentaa.

”Olisi täytynyt laittaa ykkönen sikamäärän eteen.”

Wikströmillä, 50, on noin viisitoista vuotta eläkeikään. Kiireisinä aikoina apuna käyvä tytär oli halukas jatkamaan tilaa, mutta ei sikalan pitämistä.

”Ei ollut mitään mieltä ottaa velkataakkaa, jota ei välttämättä itse ehdi maksamaan pois ennen sukupolvenvaihdosta.”

Moni Taamarlan tapainen vanha sikatila on jo lopettanut kannattamattomana.

Nuoret tilalliset ovat investoineet isoihin sikaloihin, joissa on luotettu suuruuden ekonomiaan. Nyt nämä kaikkein elinvoimaisimmatkin tilat ovat hätää kärsimässä. Tuotantokustannukset ovat moninkertaistuneet polttoaineen, sähkön ja erityisesti rehuviljan hinnan noustua ennätyslukemiin.

Näistä tiloista Juha Wikström on huolissaan.

”Viisikymmentä vuotta sitten talvella kaadettiin metsää, jota myymällä saatiin rahaa investointeihin. Nyt suursikalat rakennetaan miljoonalainoilla. Lainanlyhennykset on maksettava, vaikka ruhoista ei saa edes omiaan takaisin.”

Lihatilojen kannattavuus heikkoa jo ennen sotaa

Juha Wikström ei ole kannattavuusongelman kanssa yksin. Se käy ilmi Maataloustuottajien keskusliiton MTK:n helmikuussa jäsenilleen tekemästä kyselystä, jonka mukaan maatilojen maksuvalmius on heikentynyt yli puolella tiloista. Reilu neljännes vastanneista kertoi maksuvalmiutensa heikentyneen voimakkaasti.

Toisin sanoen yli 11 000 maatalous- ja puutarhayritystä oli maksuvaikeuksissa jo ennen Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaan. Sen jälkeen kaikki tuotantokustannukset ovat nousseet räjähdysmäisesti.

Helpottaakseen tilannetta kaupan ala maksaa nyt enemmän elintarviketeollisuuden tuotteista. Lisärahalla on kuitenkin vain korvattu helmikuun jälkeen nousseita tuotantokustannuksia.

Sianlihan myyntisopimukset ovat useamman kuukauden mittaisia, joten korotukset valuvat tuottajille viipeellä.

Sikatilallinen solmii käytännössä vuoden mittaisia sopimuksia. Tila sitoutuu myymään kasvattamansa sian takaisin yritykselle, jolta se on ostanut porsaan. Hinta sianruhosta tulee annettuna, siitä ei neuvotella.

Elintarviketeollisuus määrittelee, mikä on sopiva hinta ruhosta. Hinta määräytyy tarjouskilpailuissa, jotka teollisuus käy kaupan, ravintoloiden tukkureiden ja kunnallisten ruokapalveluiden kanssa.

Taamarlan tilalla Wikström pystyy päättelemään Excel-taulukoistaan, että erityisesti moni lihantuottaja joutuu nyt myymään tuotan­toaan tappiolla.

maatalouden kriisi

Kesko on kasvattanut elintarvikemyynnistä saamaansa liikevoittoa. Kahden suurimman lihateollisuuden yrityksen, Atrian ja erityisesti HKScanin, tulokset ovat olleet samaan aikaan vaatimattomia. Teollisuudelta ei jää lisätuloja jaettavaksi tuottajille.

Tuottajan hyvinvointi unohtunut myös valtiolta

Suurin voima maataloustuotteiden hinnanmäärityksessä on kahdella suurella kaupan alan toimijalla, Keskolla ja S-ryhmällä.

Seuraavaksi suurin on viidenneksen maataloustuotteista käyttävillä julkisilla ruokapalveluilla. Niitä ovat päiväkodit, koulut, julkisen alan työpaikat, varuskunnat ja sairaalat.

Elintarviketeollisuusliiton toimitusjohtajan Mikko Käkelän mukaan julkisten ruokapalveluiden kanssa on käytännössä mahdotonta neuvotella hinnankorotuksista jo tehtyihin hankintasopimuksiin. Sopimukset ovat yleensä vuoden mittaisia. Ne kilpailutetaan eri yritysten kesken.

Tuotantokustannusten raju nousu onkin jäänyt elintarvike­teollisuuden ja tuottajien maksettavaksi.

Kilpailutuksissaan valtio painottaa kotimaisuutta, luonnonmukaisuutta, lähituotannon suosimista ja ilmastomuutoksen huomioon ottamista. Ihmisoikeudetkin vastuullisuusohjeissa mainitaan.

Sen sijaan alkutuottajan saamaa hintaa hyvien elintarvikehankintojen kriteereissä ei mainita, vaikka ­juuri hinta on painavin peruste.

Tuottajan hyvinvointi ja Suomen ruokaomavaraisuus ei sopimusneuvotteluissa kiinnosta edes valtiota.

Tarinalla lisäarvoa lihalle

Kaupan alan markkinoinnissa puhutaan vastuullisuudesta. Puhdas kotimainen ruoka on ylpeyden aihe.

Keskon päivittäistavarakaupan toimialajohtaja Ari Akseli sanoo, että tavanomaisesti tuotettu, niin sanottu bulkkiliha voi kilpailla vain hinnalla. Lihan ympärille täytyy osata luoda tarina, jonka kuluttajat ovat valmiita ostamaan hieman korkeampaan hintaan.

”Esimerkiksi kasvattamalla eläimiä paremmissa oloissa ja viestimällä siitä”, Akseli sanoo.

Siitäkin Taamarlan tilalla on kokemuksia.

Sikojen oloja parannettiin laajentamalla tuotantoa 1996 rakennetulla sahanpurusikalalla. Siellä siat elivät puolet elämästään virikkeellisessä ympäristössä kuopimassa sahanpurua.

Sikala, jossa oli lattialla puoli metriä sahanpurua, vaati paljon työtä. Sikoja ei voinut kasvattaa siellä loppuun asti. Tilaa olisi tarvittu enemmän liki 90-kiloisiksi kasvaville sioille. Se ei ollut talou­dellisesti mahdollista. Viimeiset päivänsä siat elivät tavanomaisessa sikalassa.

Vuoteen 2011 mennessä sahanpurun hinta oli kolminkertaistunut. Wikströmin oli joko laajennettava tai lopetettava purusikala. Tulevaisuus näytti jo epävarmalta, joten hän puolitti tuotannon ja sulki purusikalan.

”Vaikka purusikala oli eläimille parempi, niin ei sellaisesta koskaan mitään lisähintaa saanut. Markkina ei tukenut sitä mitenkään, se meni omaan piikkiin.”

Taamarkan vanha sikala.

Vanhan sikalan viljasiilo on onneksi mennyt kaupaksi. Muuten käytetystä sikalasta on vaikea saada edes juuri uusittua kalustoa myytyä. Tämä johtuu tautiriskin minimoimisesta. © Tommi Tuomi

Tuottajalla ei ole neuvotteluvoimaa

Sianlihan, kuten muidenkin maataloustuotteiden hinnat määritetään siis kaupan ja elintarviketeollisuuden välisissä sopimuksissa.

Maataloustuottajilla, kuten Juha Wikströmillä, ei yksinään ole neuvotteluvoimaa, vaan tuottajat joutuvat ­ottamaan heille tarjotun hinnan tuotannostaan.

Tuottajat eivät voi liittoutua ja vaatia jotain tiettyä yhteistä hintaa tuotannostaan. Se olisi EU:n kilpailulain mukaan laiton kartelli. Myöskään MTK ei saa ottaa mitään kantaa hintoihin.

Kaupan ei tarvitse liittoutua. Neuvotteluvoimaa löytyy kummaltakin jättiläiseltä omasta takaa.

Kesko ja S-ryhmä kieltävät olevansa ylivoimaisessa neuvotteluasemassa muihin elintarvikeketjun toimijoihin nähden.

Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin keskusliikkeet antavat ymmärtää. Kesko ja S-ryhmä ovat määräävässä markkina-asemassa, koska kummankin osuus Suomen päivittäistavarakaupasta on yli 30 prosenttia. Niiden toimintaa valvoo Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV).

Määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä voi kilpailulain mukaan olla menettelytavat, joissa markkinavoimaa hyväksikäytetään kohtuuttomasti.

”Olemme tehneet työtä kilpailuvalvonnan puolella. Haasteena on se, että puuttumiskynnys määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön on hyvin korkealla”, sanoo KKV:n pääjohtaja Kirsi Leivo.

Virastolle ei Leivon mukaan ole koskaan tullut virallista toimenpidepyyntöä kaupan jättiläisten määräävän markkina-aseman mahdollisesta väärinkäytöstä.

Viimeinen KKV:n tekemä selvitys elintarvikeketjusta on vuodelta 2013. Jo siinä todettiin maataloustuottajien neuvotteluvoiman olevan yleensä hyvin heikko.

”Meillä ei ole resursseja tehdä jokaisesta markkinasta jatkuvaa seurantaa. Valitsemme kohteita sen mukaan, missä nähdään, että on ongelmia. Nyt olemme päättäneet tehdä selvityksen elintarvikeketjusta yhteistyössä elintarvikemarkkinavaltuutetun kanssa. Tuloksia on odotettavissa loppuvuodesta”, Kirsi Leivo sanoo.

Elintarvikeketjun sopimussuhteita on viimeksi tutkittu kunnolla vuosina 2014–2015. Luonnonvarakeskus, Kuluttajatutkimuskeskus ja Pellervon taloustutkimus selvittivät hintamarginaaleja eli elintarviketeol­lisuuden, kaupan ja muiden väliportaiden osuutta tuotteen kuluttajahinnasta.

Lihasektorin hintarakenteet -tutkimuksessa (2014) selvisi, että kaupan osuus lihatuotteiden kuluttajahinnoissa oli kasvanut vuosien 2008–2012 aikana 28,7 prosentista 31,3 prosenttiin. Samaan aikaan alkutuottajan osuus laski 23,2 prosentista 22,9 prosenttiin.

Tutkimuksessa todettiin, että kaupan vahva neuvottelu- ja ostovoima mahdollisti kustannusnousujen siirtämisen kuluttajahintoihin ja siten kaupan saaman marginaalin kasvun.

Hintamarginaalitiedot vuodelta 2012 ovat viimeiset, joissa on eroteltuna elintarviketeollisuuden ja kaupan osuudet toisistaan. Sen jälkeen tutkimuksia ei ole tehty.

Taamarlassa Wikström nostaa katseensa Excel-taulukoistaan ja huokaa. Hän vaatii kaupan jättiläisiltä vastuuta suomalaisen maatalouden hyvinvoinnista.

Tiedon kerääminen loppui tutkimuslaitosuudistukseen

Seuran selvityksessä paljastui, miksi hintamarginaalitietoja teollisuuden ja kaupan osalta ei ole voitu tutkia vuoden 2015 jälkeen.

Jyrki Kataisen (kok) hallitus päätti vuonna 2013 tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistuksesta, ja vuonna 2015 Kuluttajatutkimuskeskus siirrettiin Helsingin yliopistoon. Sille ei kuitenkaan korkeakoululain takia voitu antaa erityisoikeuksia, joilla se olisi voinut saada yrityssalaisuuksia tutkimusta varten.

Lain valmistelijoille ei tullut mieleen, että Kuluttajatutkimuskeskuksen keräämät elintarvikeketjun hintamarginaalitiedot ovat tärkeä työkalu.

Vuoden 2015 jälkeen Kilpailu- ja kuluttajavirasto on ollut ainut taho, jolla on ollut oikeus vaatia yrityksiltä tietoja hintamarginaaleista ja hankintasopimuksista. Sen toimenkuva ei kuitenkaan ole kerätä ja tilastoida tällaista tietoa.

”Kilpailulaki on kuin kirves, kun tarvittaisiin puukkoa. Puukko on erityissääntelyä eli elintarvikemarkkinalakia. Sääntely sopii paremmin elintarvikeketjun sopimussuhteiden kohtuullistamiseen kuin kilpailulaki”, KKV:n pääjohtaja Leivo sanoo.

Emme siis enää tiedä varmuudella, miten kotimaisen ruoan hinta muodostuu.

Toisin sanoen vuoden 2014 jälkeen ei ole voitu tehdä pätevää tutkimusta, koska hintamarginaalitietoja ei ole ollut saatavilla. Luonnonvarakeskus ja Pellervon taloustutkimus yrittivät niitä selvittää vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessaan. Siihen saatiin kuitenkin vain tietoja pienestä osasta tuotteista tiettynä hetkenä lokakuussa 2014 ja 2016, ei vuosikeskiarvoja.

Elintarvikeketjun rakenteiden tutkimusta ei ole sittemmin rahoitettu eikä hintamarginaalitietoja ole kerännyt yksikään viranomainen. Tilanne on kaikkien kannalta erikoinen ja tuottajien osalta huolestuttava.

Syksystä 2019 lähtien toiminut elintarvikemarkkinavaltuutettu ja valtuutetun kuusihenkisen toimiston täytyisi valvoa elintarvikeketjun toimijoita. Käytännössä valtuutetun resurssit riittävät vain antamaan toimintaan liittyviä suosituksia, lausuntoja ja ehdotuksia.

Vuoden alussa tehtiin valtuutetun aloitteesta kuitenkin selvitys elintarvikeketjun sopimusrakenteista.

Siinä maatalous- ja metsätieteiden tohtori Kyösti Arovuori toteaa, että tavarantoimittajien tuotteiden pääsy kaupan hyllylle tietyksi ajaksi perustuu kovaan keskinäiseen kilpailuun. Niin sanotulta valikoimajaksolta putoaminen voi olla etenkin pienille ja keskisuurille toimijoille kohtalokasta. Ostajia on vähän, eikä vaihtoehtoista myyntikanavaa usein käytännössä ole.

Wikströmin oli tarkoitus tehdä syysvehnästä toisille viljelijöille sertifioitua vehnänsiementä. Kasvien pitäisi olla täysin vihreitä huhtikuun loppupuolella. Ruskeat alut kertovat työn menneen hukkaan. Syyssadot menetettiin tänä talvena monin paikoin muuallakin rannikkoseudulla. <span class="typography__copyright">© Tommi Tuomi</span>

Juha Wikströmin oli tarkoitus tehdä syysvehnästä toisille viljelijöille sertifioitua vehnänsiementä. Kasvien pitäisi olla täysin vihreitä huhtikuun loppupuolella. Ruskeat alut kertovat työn menneen hukkaan. Syyssadot menetettiin tänä talvena monin paikoin muuallakin rannikkoseudulla. © Tommi Tuomi

Taamarlassa työt jatkuvat pellolla

Taamarlassa päivä on kauneimmillaan, ja kevät tuoksuu vahvasti. Juha Wikström näyttää poimi­miaan vehnänalkioita. Hän kylvi syksyllä pihan laidalta alkavalle pellolle reilut 30 hehtaaria syysvehnää.

Vehnänalut paljastuivat ruskeina. Joulukuussa oli satanut vettä niin, että lumipeite oli jäätynyt. Pelto oli koko talven hapettoman jään alla.

Aikaisemmin Wikström hajautti riskiä viljelemällä eri kasveja ja sertifioitua siemenviljaa sianlihan tuotannon lisäksi. Huonona satovuotena siemenvilja syötettiin omille sioille. Sokerijuurikas toi tuloja, kun muuten oli mennyt heikosti.

Viljasadosta saisi nyt hyvän hinnan, jos olisi myytävää. Sateisen viime kesän sato oli heikko, eikä Taamarlassa viljaa ole varastossa yhtään.

Mutta Juha Wikström ei aio luovuttaa.

Hän suuntaa tupaan ja tietokoneen ääreen. On tutkittava, mitä kasveja kylvämällä saisi parhaan hinnan.

Lue myös: ”Pelkäsin häpeää ja sitä, mitä isä sanoisi” – Konkurssin tehneestä Markus Heikkisestä tuli sukunsa viimeinen maanviljelijä

X