Moni kansallislaulu on vanha sotamarssi ja sanoituksiltaan raju – Miksi mekin laulamme yhä vainolaisten hurmeesta?
Eurooppalaiset kansallishymnit ja muut kansojen symboleina lauletut marssilaulut ovat usein rajua tavaraa. Niissä veri vuotaa peltoja pitkin ja vainolaisen hurme peittää hangen. Pitäisikö näitä sanoituksia jo muuttaa lempeämmiksi?
Espanjassa Francon aikana kansalaisen oli syytä tervehtiä käsi ojossa, kun kansallislaulu kajahti vaikka kadulta paraateissa. Ei ihme, että diktaattorin kuoltua kansallislaulusta poistettiin sanat.
Kun Venäjä helmikuun lopulla hyökkäsi Ukrainaan, Ukrainan kansallislaulu alkoi soida ympäri maailmaa solidaarisuuden ja myötätunnon osoituksena.
Laulu kertookin olennaisen ukrainalaisten puolustushengestä hyökkääjää vastaan, ja sen sanoja voi tulkita monella ajankohtaisella tavalla.
”Ukrainan kunnia ja vapaus eivät ole vielä kuolleet,
kohtalo hymyilee meille, nuoret veljet.
Vihollisemme hukkuvat kuin kaste auringossa,
Hallitkaamme, veljet, puolellamme.
Annamme sielumme ja ruumiimme vapautemme puolesta.
Ja me osoitamme, että me, veljet,
kuulumme kasakkojen perheeseen.”
Laulun sanoituksena on Pavlo Tšubynskyin kirjoittama runo. Se on palvellut ukrainalaisten itsenäisyyden lauluna vuodesta 1917 asti, vaikka neuvostovallan aikana maassa virallisesti veisattiin Suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa.
Aika usein kansallishymneiksi onkin valittu sotajoukkojen marssilauluja. Eri asia on, miten hyvin ne nykyiseen tarkoitukseensa sopivat. Se mikä oli kolmesataa vuotta sitten normaalia sotaväen kieltä, saattaa olla nykyihmisen näkökulmasta hyvinkin järkyttävää tekstiä – jos joku pysähtyy ajattelemaan kirjaimellisesti näiden virallisten symbolilaulujen sanoja.
Epäpuhdas veri ja kaulankatkojat
Ranskan kansallishymni, Marseljeesi, on armeijan marssi ja sanat sen mukaisia. Siinä puhutellaan naisia ja äitejä, ja kerrotaan villeistä sotilaista, jotka tulevat katkomaan miesväen kaulat.
”Kuuletteko konnuillamme
noitten villien sotilaiden huudon
jotka tulevat teidän syliinne asti
leikkaamaan poikienne ja kumppaneidenne kurkut.”
Väkeä kehotetaan aseisiin ja muodostamaan pataljoonia. Sota on aina väkivaltaista ja raakaa, mutta nykykatsannosta Marseljeesissa on toisella tapaa kyseenalainen ja sopimaton sanoitus.
Siinä viitataan omien puhtaaseen ja vihollisten epäpuhtaaseen vereen.
”Epäpuhdas veri kastelkoon peltojemme vaot.”
1700-luvun sotien kontekstissa kyse toki on pelkästä vihollisen kauheutta maalailevasta retoriikasta. Mutta kun kansallislaulu lauletaan esimerkiksi rauhanajan urheilukilpailujen palkintojenjaoissa, rasistisilta vivahteilta ei voi välttyä.
Marseljeesin voittokulku alkoi Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin vuonna 1789. Sitä lauloivat Marseillen kaupungista liikkeelle lähteneet, kuningasvaltaa vastustaneet sotajoukot.
Pari vuotta myöhemmin sitä laulettiin jo Pariisin kaduilla, ja vuonna 1795 siitä tehtiin kansallislaulu.
Mutta hyvin nopeasti, jo Napoleonin valtakauden alussa laulua alettiin pitää liian vallankumouksellisena ja vallanpitäjiä halveeraavana. Vuonna 1799 se joutui soitto- ja laulukieltoon.
Etenkin nämä sanat olivat yksinvaltiaalle liikaa:
”Mitä haluaa tämä orjien,
pettureiden ja salajuonia punovien kuninkaiden joukkio?
Kenelle nämä alhaiset kahleet,
nämä raudat on jo kauan sitten valmistettu?
Meille ranskalaisille! Ah, mikä loukkaus!
Mikä kuljetus onkaan suoritettava!
Juuri meidät on rohjettu suunnitella
palautettaviksi entiseen orjuuteen.
Mutta tuo verenhimoinen despootti,
nuo Bouillén rikoskumppanit,
kaikki tiikerit, jotka armotta
raastavat äitinsä rintaa!”
Seuraavien vuosikymmenten hallitsijoiden aikana Marseljeesi oli välillä sallittu, välillä kielletty. Vasta Ranskan kolmannen tasavallan aikana 1870 siitä tehtiin taas kansallislaulu.
Ranskalaiset ovat moneen otteeseen keskustelleet kansallislaulunsa nykyaikaan sopimattomista sanoista.
Niitä on arvosteltu rajusti, mutta samaan aikaan niitä on katsottu olevan vaikea muuttaakaan. Sanoituskin on osa Ranskan historiaa, ja nykyaikaistamisen on katsottu olevan tuon historian peukaloimista.
Aikalaispiirros 1790-luvulta kuvaa hyvin Marseljeesin alkuperäistä tarkoitusta: se oli sotaintoa nostattavaa tahtimarssia. © Interfoto / Lehtikuva
Kotoiset vainolaisten hurmeet
Osataan sitä vuosisatojen takaista sotilassanastoa vaalia meilläkin. Aikoinaan Suomessakin pohdittiin, olisiko uhmakas Porilaisten marssi sopivampi koko maan kansallishymniksi kuin liian lempeänä pidetty Maamme-laulu.
Monen kulttuurisen väännön jälkeen voiton kuitenkin vei Fredrik Paciuksen säveltämä ja Johan Ludvig Runebergin sanoittama Maamme.
Yhtä hyvin Runebergin sanoittama Porilaisten marssi olisi voinut olla se laulu, jota Iivo Niskanen tai Leijonat olisivat hyräilleet Pekingissä kultamitalilippujen noustessa salkoihin. Kun suomalainen voittaa olympialaisissa, Yleisradion studiosta soitetaan voiton kunniaksi juuri Porilaisten marssi.
Tämä 1700-luvulta periytyvä ruotsalainen sotilasmarssi on tasavallan presidentin ja Puolustusvoimien kunniamarssi sekä myös Viron asevoimien komentajan kunniamarssi.
Meillä on siis Viron kanssa muutakin yhteistä kuin Paciuksen sävellys kansallishymneinä.
Runebergin alkuperäistä sanoitusta lukiessa tekstistä löytyy hyvin nopeasti samoja verisyyksiä kuin Marseljeesissa.
”Pojat, kansan urhokkaan,
Mi Puolan, Lützin, Leipzigin
Ja Narvan mailla vertaan vuoti,
Viel’ on Suomi voimissaan,
Voi vainolaisen hurmehella peittää maan.”
Kuten Marseljeesissa veren toivotaan kastelevan peltojen vaot, suomalainen versio on miltei kahta kauheampi: meikäläiset sotilaat ovat niin voimissaan, että koko maa peittyy vihollisen verestä.
Sotaan ollaan lähdössä menneiden sukupolvien katsoessa haudan takaa, ja ammoin henkensä taisteluissa antaneet ovat laulussa esikuvia.
”Pois, pois rauhan toimi jää,
Jo tulta kohti kalpa lyö
Ja vinkuen taas lentää luoti.
Joukkoon kaikki yhtykää,
Meit’ entisajan sankarhenget tervehtää.
Kauniina välkkyy muisto urhojemme,
Kuolossa mekin vasta kalpenemme.
Eespäin rohkeasti vaan,
Ei kunniaansa myö
Sun poikas milloinkaan!”
Voitetut sodat ja hävityt taistelut
Monissa eurooppalaisten kansojen kansallishymneissä puhutaan historiallisista taisteluista, siis sotimisesta ja vihollisista. Sodat voivat olla voittoon päättyneitä ponnistuksia, mutta tarvittaessa myös kunniakas tappio kelpaa laulun aiheeksi.
”Sortunut ei Puola vielä,
kansa uljas elää!
Milloin uhkaa vaara siellä,
kalpa säihkyy, helää.
Eespäin, Dąbrowski, rientäen Puolaa kohti,
liität yhteen meitä, johdat taiston teitä!
Poikki Wisłan, poikki Wartan,
puolalaisna aina,
muistain Bonaparten vallan.”
Puolalaisten kansallisylpeyttä nostaneen Dąbrowski-masurkan sanat ovat Józef Wybickin vuonna 1797 kirjoittamia.
Uskonto on kansallislauluissa usein mukana. Sanoituksissa kerrotaan, miten Jumala on juuri meidän kansamme tai asevoimiemme puolella oikeuttamassa tekoja.
Nouse, romanialainen! -vallankumouslaulun on kirjoittanut Andrei Mureșanu vuonna 1848, mutta siitä tehtiin Romanian kansallislaulu vasta vuonna 1990.
”Romanian kansa, lastenlastenlapsesi,
Kädet ojennettuina, tulesi tulee,
’Elämä vapaudessa tai kuolemassa!’ kaikki huusivat.
Papit, risti otsassa! sillä armeija on kristitty,
Suunnittele hänen vapautensa ja hänen pyhin tarkoituksensa,
Kuolemme paremmin taistelussa, täydellä kunnialla,
Kuin olla taas orjia vanhassa maassamme!”
Uskonto voi olla lauluissa myös lempeämmin esillä, kiitollisuuden kautta. Muun muassa Islannin kansallislaulu Oi Jumala sa Islannin on nimensä mukaisesti ylistyslaulu Jumalalle, joka suojelee erityisesti tätä maata.
Jos laulu ei enää sovi nykyaikaan, sanat voi jättää myös kokonaan laulamatta. © Anu Nieminen
Pohjoismaiden lauhat lehdot
Islanti on pieni poikkeus. Muissa pohjoismaisissa kansallishymneissä pitäydytään maallisissa asioissa: niissä korostuvat maan muodot ja luonnon kauneus.
Ruotsalaiset laulavat pontevasta maasta, suomalaiset rakkaista rannoista.
Norjalaiset laulavat maasta, jolle sydän sykkää. Aiheet ovat ajattomia ja pysyviä, eikä niitä vaivaa sotimistahto tai verisyys.
Tanskalaiset mainostavat lauhoja lehtojaan.
”Tanska, Armahainen maa
On armahainen maa,
sen pyökkirantamille
veen vehreäisen hyrskyt kuohuin vaahtoaa.
On kukkeat sen kunnahat
ja lauha joka lehto;
se maa on Tanskan maa,
ja siell’ on Freijan kehto.
Maa urhojen se on,
jo muinen se sen näytti
kun kulkemaan sai sankarsaatto pelvoton.
On urheutta vieläkin
sen rannan raatajilla;
siell’ äidit hellät heill’ on
ja sulo neitosilla.”
Tanskalaisten kansallislaulun on kirjoittanut Adam Gottlob Oehlenschläger vuonna 1819, ja siitä tehtiin kansallislaulu vuonna 1866.
Luottamusta – miesten ehdoilla
Mutta sotamarssien vastineeksi osa kansallishymneistä on äkkiseltään hyvinkin rauhantahtoisia ja rakentavia, maiden historiasta huolimatta.
”Katso meidän astuvan uuteen aikaan,
rohkeasti ja luottavaisina,
iloisina työtä tehden ja tulevaisuuteen uskoen.
Vannokaamme riemukuoroissa sinulle
yksimielisesti uskollisuutta, oi isänmaa.”
Itävallan kansallislaulu, Land der Berge, Land am Strome, on myös herättänyt keskustelu sanamuodoista. Sanat ovat Paula von Preradovićin vuonna 1947 kirjoittamat, mutta viime vuosikymmeninä nekin ovat alkaneet aiheuttaa närää.
Laulussa puhutaan nimittäin mahtipontisesti Itävallasta suurten poikien kotimaana, ja sanamuodon on katsottu sorsivan naisia ja tyttöjä.
Sille onkin ehdotettu uudempi muotoilu, joka kuuluu näin:
”Vuorten maa, maa virran äärellä,
peltojen maa, tuomiokirkkojen maa,
vasaroiden maa, tulevaisuuden toivo!
Suurten poikien ja tyttärien kotimaa,
kansa, joka on armoitettu kauneuteen,
kuuluisa Itävalta,
kuuluisa Itävalta!”
Ollaan hiljaa vaan
Espanjalaiset ovat ratkaisset kiistat sanoitusten nykyaikaistamisesta kekseliäästi: jos laulu ei enää sovi nykyaikaan, sanat voi jättää myös kokonaan laulamatta.
Kuninkaallinen marssi on sanoiltaan näennäisen rauhanomainen, mutta monelle espanjalaiselle sukupolvelle laulusta meni maku diktaattori Francisco Francon pitkän valtakauden aikana.
Francon kuoltua 1975 tämä sanoitus siirrettiinkin virallisesti hyllylle:
”Eläköön Espanja!
Kohottakaa kätenne,
lapset Espanjan kansan,
joka nousee jälleen esiin.
Kunnia isänmaalle, joka osasi seurata
auringon kulkua yli meren sinen.
Voittakoon Espanja!
Alasimet ja rattaanpyörät
laulavat
uskon hymnin tahdissa.
Yhdessä niiden kanssa laulakaamme uuden ja
voimakkaan työn- ja rauhantäytteisen elämän
perustasta.”
Kansallislaulu oli ilman sanoitusta vuoteen 2008 asti, kunnes Espanjassa järjestettiin asiasta riimittelykilpailu. Siihen tuli 7 000 ehdotusta.
Uutta sanoitusta oli valitsemassa raati, joka koostui kirjallisuuden, historian, musiikin ja oikeustieteen tuntijoista. Kaikesta oikeaoppisuudesta huolimatta uusi sanoitus ei kuitenkaan saanut suosiota, ja hymni on jäänyt yhä sanattomaksi.
Espanjankin esimerkki osoittaa, että vakiintuneiden kansallislaulujen sanoituksia voi yrittää muuttaa, mutta lopputulos ei välttämättä millään mittarilla ole onnistunut. Yhteisiksi aikoinaan päätettyjä – kehnojakin – riimejä voi olla työläs vaihtaa tai edes uudistaa.