Mystinen alkumerien ruususuola – Näin meille myydään terveyshuuhaata

Tämän erikoissuolan tarinasta ei ainakaan kiehtovia yksityiskohtia tai mystiikan vivahteita puutu, vai mitä sanotte tästä:

Hennon vaaleanpunai­set kiteet heijastavat valoa kuin kristalli. Hippuset ovat lähtöisin maapallon toiselta puolelta, Himalajan vuoristosta.

Lohenpunaiset suolakiteet ovat ajallisesti peräisin vielä paljon kauempaa.

Kiteiden syntyhetkiin päästäkseen on matkustettava miljardeja vuosia taaksepäin, jolloin mantereet vasta asettuivat aloilleen.

Tuolloin Euraasian ja Intian mannerlaatat kohtasivat, törmäsivät ja tempautuivat tiiviiseen halaukseen, ja tässä puristuksessa alkumerien suola kristallisoitui vaaleanpunaiseksi ruususuolaksi.

Ruususuola – ”alkumerien tuote”

Näin punaisen suolan synty meille mainoksissa esitetään.

Tarina onkin hieno syntymyytti. Siinä on kerronnallisia aineksia, jotka vetoavat tunteisiin: alkumeri, kristallisoituminen, alkuperäisyys, miltei mittaamaton ikä.

Aine on kuulemma ajalta ennen ihmistä, koskemattomasta ja neitseellisestä luonnosta, jota kädellisen sormi ei ole vielä turmellut.

Ruususuolan markkinoija hyödyntää tätä mielikuvaa, sillä aineen sanotaan olevan lähtöisin alkumeristä, joita öljytankkerit tai rahtialukset eivät ole vielä saastuttaneet.

Ruususuola tarjoillaan saasteettomana vaihtoehtona, joka sisältää alkumerien mineraaleja.

Mutta mistä mineraalit kertovat? Näkyvätkö niistä maapallon vaiheet, tulivuorten purkaukset, suurten vesimassojen liikahtelut ja jättimeteorien törmäykset?

Värillistä haliittia

Annetaan puheenvuoro geologi Walter Schumannille, joka on kirjoittanut kolmekymmentä vuotta sitten teoksen Kivet ja mineraalit (1989). Se on kansantajuisen geologian klassikko-opus.

Vuorisuola, jota ruususuolakin on, on peräisin merien suolasta. Suolamineraalit muodostuvat merivedestä saostumalla, ja niistä yleisimpiä ovat kipsi, vuorisuola, magnesiumsuolat ja anhydriitti. Vuorisuola on siis paitsi yhdiste eli mineraali, myös kivilaji, jota kutsutaan haliitiksi.

Suolakiviä syntyy kuivassa ilman­alassa umpeutuneissa merenlahdissa. Veden haihtuessa siihen liuen­neet suolat pikkuhiljaa rikastuvat, kunnes ne saostuvat kyllästyneestä liuoksesta.

Vuorisuola on läpinäkyvää, liukenee veteen ja maistuu suolaiselta. Siinä on rasvamainen kiilto, ja se värjää liekin keltaiseksi. Vuorisuola sisältää usein myös epäpuhtauksia kuten kvartsia, anhydriittiä ja savea.

Se on kerroksellista, karkearakenteista ja välkehtivää, joten sitä ei turhaan kutsuta kristallisuolaksi. Luonnossa aine on tavallisesti harmaata, joskus kellertävää tai punertavaa, puhdistettuna kirkasta.

Ruususuola saa korallin värinsä ruosteesta.  © istockphoto

Keittosuolastakin sitä saa

Sitten Walter Schumann kertoo ruususuolaa käyttävälle ehkä yllättävän asian:

Vuorisuola on keittosuolan pääasiallinen raaka-aine. Lääketieteessä keittosuolaksi kutsutaan natriumkloridia, jota kaupassa myydään ruokasuolana.

Tämä on painettuna 1980-luvulta olevaan opukseen, joten tieto ei ole edes mitenkään uusi.

Keittosuola on ollut ruokasuolaa sen käytöstä alkaen. Samaa ainetta kutsutaan pöytäsuolaksi eli tuiki tavalliseksi perussuolaksi.

Aivan! Mutta ruususuola onkin eri juttu, sillä sehän on puhdistamatonta vuorisuolaa ja siinä sanotaan olevan terveellisiä ainesosia, vakuuttavat markkinoijat.

Se, mikä on puhdistamatonta ja alkuperäistä, koetaan hyväksi. Siksi luonnosta peräisin on hyvää, ajattelee kuluttaja.

Ruususuola on kaiken lisäksi punertavaa. Nimi muistuttaa ruusuista, ja vaaleanpunainen väri tuo lempeitä mielikuvia. Ne viittaavat naisellisuuteen. Sekään ei liene sattumaa, sillä naiset käyttävät miehiä enemmän ravintolisiä ja luontaistuotteita.

Lisää ruokaan huoletta?

On otettava selvää, mitä punainen suola oikein sisältää. Professori Juhani Knuuti Turun yliopistosta on tutkinut sen koostumusta. Hän on lääkäri ja tutkija.

Kansanvalistajaakin hänessä on, sillä Knuuti pitää terveysaiheista blogiaan Terveys & Tiede Turun Sanomissa.

Analyysistä selvisi, että valtaosa vuorisuolasta on tavallista natrium­kloridia, jota on käytetty ruokasuolana, säilöntään ja myyty kauppatavarana vuosituhansia. Tämän tavallisen suolan osuus ruususuolan painosta on 96−98 prosenttia.

Ruususuolan natriumin väitetään olevan eri muodossa kuin tavallisessa ruokasuolassa.

Valtaosa vuorisuolasta on tavallista natriumkloridia, jota on käytetty ruokasuolana, säilöntään ja myyty kauppatavarana vuosituhansia.

Samoin tuotteen muiden ominaisuuksien sanotaan tasoittavan natriumin haitallisia vaikutuksia, joten sitä jopa innostetaan lisäämään ruokaan huoletta.

Todellisuudessa tilanne on päinvastainen. Knuutin mukaan ruususuolassa on turhan vähän magnesiumsulfaattia ja kaliumkloridia, jotta ne voisivat vähentää natriumin saantia.

1990-luvulla markkinoille ruokasuolan rinnalle tulikin mineraalisuoloja, joissa natriumkloridin osuutta oli vähennetty muiden alkuaineiden kuten kaliumin ja magnesiumin suoloilla.

Myös merisuola on pelkkää natriumkloridia, eikä siinä ole muita suoloja, joten mineraalisuolat ovat siis suoloista edelleen terveellisimpiä.

Uraania, plutoniumia

Punaisen suolan kerrotaan sisältävän kymmeniä elimistölle tärkeitä ainesosia. Näin onkin, mutta mitättö­mien pitoisuuksien vuoksi hivenaineet ovat merkityksettömiä.

Hyötyjen saamiseksi ruususuolaa pitäisi syödä hyppysellisen sijaan toistasataa grammaa päivässä, joten on selvää, että hivenaineiden lähteeksi ruususuolasta ei ole. Ne onkin syytä hankkia terveellisestä ruoasta, ei valtavasta suolamäärästä.

Muotisuolasta puuttuu usein myös jodi, joka on elimistölle välttämätöntä, jotta kilpirauhanen voisi toimia normaalisti. Elin säätelee perusaineenvaihduntaa, hermostoa ja luuston kehittymistä.

Odottava äiti tarvitsee jodia myös sikiön kehitykseen. Kun Suomessa 1950-luvulla suolaan alettiin lisätä jodia, kilpirauhasen laajentuma eli struuma hävisi miltei kokonaan.

Vuorisuolan markkinoija jättää mainitsematta tuotteesta muutamat alkuaineet, jotka saattaisivat kiinnostaa kuluttajia.

Punaisen suolan mittaustuloksista löytyy myös uraania, plutoniumia, radiumia, cesiumia ja poloniumia. Ne kaikki ovat cesiumia lukuunottamatta radioaktiivisessa muodossa ja terveydelle haitallisia. Tosin niitäkin ruususuolassa on niin vähän, että ne eivät ole vaarallisia.

Suolamineraalit muodostuvat merivedestä ­saostumalla. © istockphoto

Eettinen valinta?

Ruususuolan sanotaan korostavan ruoan makuja ja liukenevan hitaasti ruokaan. Se on usein isorakeista, joten liukenemiseen menee siten hienojakoista suolaa pitempään.

Vaaleanpunainen suola on esteetikon valinta, sillä värinsä vuoksi maustetta voi pitää esillä ja erottua pikantisti. Se vetoaa myös eettisyyteen, sillä ruususuolaa tuotetaan lähinnä reilun kaupan periaatteita eikä tuotannossa käytetä lapsityövoimaa.

Mielikuvilla vedotaan myös kuluttajan omaantuntoon.

Ostamalla ruususuolaa voi tukea köyhiä ihmisiä Himalajalla, josta suolaa kerrotaan louhittavan.

Mutta onko ruususuola peräisin Himalajalta?

Esimerkiksi Kanadassa on miljardien tonnien kaliumvarat, joten vuorisuola ei välttämättä ole peräisin Mount Everestin takaa. Punaista suolaa kun löytyy muualtakin.

Vuorisuolaa esiintyy maanpinnan kerrostumissa, ja näitä sedimenttejä on ympäri maailmaa. Keski-Euroopan kosteassa ilmastossa niitä tavataan paksujen peitekerrostumien alta, ja vuorisuolaa menee enimmäkseen teollisuuden tarpeisiin.

Toki sitä saa marketinkin hyllyltä, jolloin paketissa saattaa olla kuva vuoristosta.

Vuorisuolaa syntyy edelleen sulkeutuneissa altaissa, kuten Kuolleessameressä, tai laguuneissa, joihin virtaa jatkuvasti tai ajoittain täydennystä isommasta merestä.

Väri on ruostetta

Suolan värin sille antaa yllättävä asia. Ruususuola on puhdistamatonta, joten siinä on epäpuhtauksia. Vaalean punerva väri tulee rautaoksideista eli ruosteesta.

Periaatteessa rauta olisi hyödyllinen raaka-aine elimistölle, mutta ruususuolan rauta on epäorgaanisessa muodossa eikä siis imeydy ihmiseen.

Ruusun ja roosan kolmiyhteyteen liittyy siis myös ruoste. Sikäli on erikoista, että ruususuolaa väitetään tavallista pöytäsuolaa terveellisemmäksi.

Ruususuolan ”terveydelle välttämättömiä” aineita saa perusruoan lisäksi muualtakin, vaikkapa mineraalivesistä.

Ja näin pyllähtää faktantarkistukseen kaunis ruususuolan tarina. Se on nopea sukellus alkumerifantasiasta ja suolan epäterveellisyyden kumoavasta ihmeaineesta tuikitavallisen natriumkloridin haittoihin.

Lue myös: Tässä ovat vuoden pahimmat lääketiedehumpuukit ja uskomushoidot – Kokeilitko itse näistä jotakin?

Lue myös: Professori Juhani Knuuti taistelee huuhaa-hoitoja vastaan: ”Henkilön oma subjektiivinen kokemus on äärettömän epäluotettava kertomaan minkään hoidon tehosta tai turvallisuudesta”

Lähteet:

https://blogit.ts.fi/terveys-tiede/suolaa-suolaa-enemman-suolaa-himalajalta/

https://blogit.ts.fi/wp-content/uploads/2015/03/Himalajan-suolan-analyysi1.pdf

Walter Schumann: Kivet ja mineraalit värikuvina. Otava, 1989.

Lauerma, Hannu 2006 (2015): Usko, toivo ja huijaus. Duodecim, Helsinki.