Pihvipula uhkaa Suomea – eläköityvien siankasvattajien tilalle ei tulijoita

Seuran arkistosta: Voi- ja munapula on jo nähty. Seuraavaksi Suomesta uhkaa loppua sianliha. Miksi?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Yhden aikakauden loppu. Hannu Koiviston siat lähtevät kohti Pietarsaarta.

Seuran arkistosta: Voi- ja munapula on jo nähty. Seuraavaksi Suomesta uhkaa loppua sianliha. Miksi?
Teksti:
Mikael Vehkaoja

Kauhea kiljunta täyttää sikalan. 

Hannu Koivisto, 52, on juuri nostanut sivuun aidan, joka erotti kahden karsinan possut. Äsken vielä rauhalliset eläimet säntäilevät nyt ympäriinsä ja näykkivät toisiaan. Vaaleanpunaiset selät naarmuuntuvat sorkaniskuista.

Isäntä katselee rauhassa possujen viimeistä tangoa. Eläimet ovat vasta kolmen kuukauden ikäisiä, mutta ne haluavat määrittää, kuka on pomo. Välit pitää selvittää, sillä siat muuttavat Pietarsaareen. Siellä niillä on vielä pari kuukautta elinaikaa jäljellä.

Sitten ne teurastetaan ja syödään.

Pihalta kuuluu dieselin ääni. Rekka peruuttaa sikalan ovelle, ja kuljettaja laskee metallirampin alas.

Siat ravaavat edes takaisin, ja Koivisto tuuppii vellovaa laumaa eteenpäin.

Kun eläimet ovat autossa, Koivisto vaihtaa muutaman sanan kuljettajan kanssa ja heilauttaa vielä kättään perävalojen suuntaan.

”Ei tässä ammatissa tule porsahia ikävä”, kurikkalainen siankasvattaja sanoo.

Ei tule ikävä, vaikka tässä todistetaan yhden aikakauden loppua.

Koiviston tilalla on kasvatettu sikoja 70-luvulta saakka. Hannun isällä oli 20 emakkoa, jotka asustivat vapaasti pihalla ja heinäladossa.

Siihen aikaan meno oli hurjaa. Joskus emakot porsivat talvella lumeen.

Kun Hannu Koivisto otti ohjat käsiinsä vuonna 1988, toiminta alkoi ammattimaistua. Uusi isäntä laajensi tiluksia ja hankki kymmenkertaisen määrän emakoita.

Nyt se tie on katsottu loppuun. Pian röhkinä vaimenee Panttilan tilalla, kun viimeiset siat viedään pois.

Farmari heittää pyyhkeen kehään.

Erikoinen bisnes

Suomalaiset ovat sikahullu kansa.

Meillä on makkarat, kotletit, kyljykset ja fileet. Leivän päälle ladotaan kinkkua, jouluna vähän leivän allekin.

Tilastojen mukaan jokainen suomalainen syö vuodessa 35 kiloa sikaa. Eikä siinä vielä kaikki – sianlihan kulutus on noussut 40 vuodessa jopa 75 prosenttia. Käyrä osoittaa yhä ylöspäin.

Harva ala voi ylpeillä tällaisella kasvulla. Mutta sianlihan tuotanto ei olekaan mikä tahansa bisnes.

Se on ala, jolla menee huonommin kuin miesmuistiin. Samalla kun kysyntä kasvaa, hinta ja tuotanto laskevat.

Meni rahat ja maine

Vuoden 2012 keväällä uutisoitiin, että Suomessa tuotetaan vähemmän sianlihaa kuin mitä ihmiset syövät. Se oli mullistava uutinen. Vastaava tilanne koettiin viimeksi 70-luvun alussa Kekkosen aikaan.

Alan toimijat varoittivat, että lihapula vaarantaa kesän grillikauden.

Makkara tuskin kaupoista loppuu, mutta kokolihan kohdalla tilanne on huonompi. Jos viikonloppuna haluaa grillata porsaanfileetä, liha kannattaa hankkia viimeistään torstaina. Perjantaina kaupan lihatiski saattaa olla tyhjä.

Kumma kyllä syy lihapulaan on alan heikoissa tulevaisuudennäkymissä. Eläkkeelle jäävien siankasvattajien tilalle ei tule uusia, sillä toimintaa on vaikea saada kannattamaan. Pitkäjänteinen toiminta on vielä vaikeampaa. Hannu Koiviston kaltaisia lopettajia on paljon.

”Minulle lopettamisen syy oli kyllästyminen tähän ikuiseen epävarmuuteen”, Koivisto sanoo.

Oman tilan pyörittäminen oli hänelle pitkään kutsumusammatti, jossa voi toteuttaa itseään. Vastapainoksi Koivisto rimpuili tukien ja määräysten viidakossa. Aina kun sikalaan investoitiin rahaa, pelisäännöt tiukentuivat.

Vuonna 2009 peli koveni entisestään, kun eläinaktivistit toivat julkisuuteen kuvanauhoja sikojen huonoista oloista. Siinä skandaalissa ryvettyi siankasvattajien maine.

Koiviston mielestä eläinaktivistit ovat periaatteessa oikealla asialla. Mutta he ovat kaapanneet keskustelun itselleen.

”Aktivistit eivät ole välttämättä asiantuntijoita eläinten hoidossa. Ja kun puhutaan sikojen hyvinvoinnista, niin eläinten hoitajan hyvinvointi on tärkein tekijä. Siitä ei puhuta ollenkaan.”

Hannu Koiviston mielestä suomalainen sianlihantuotanto on tienristeyksessä. Nyt kaivataan keskustelua siitä, mikä on alan tulevaisuus Suomessa.

Lihaa rajalle

”Saatana tätä järjetöntä menoa.”

Näillä sanoilla entinen maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä (kesk) kiteytti suomalaisen maatalouspolitiikan 14 vuotta sitten.

Pesälä roimi elämäkerrassaan saamattomia pikkujohtajia, jotka mittelevät rystyset verillä samalla, kun maatalousammatista on meneillään joukkopako. Yhteinen visio puuttui.

Metsäteollisuus on pyrkinyt määrätietoisesti globaaleille markkinoille. Sen sijaan maatalous on aina vaan tukien varassa pyörivä kansallinen projekti, joka tuottaa ruokaa eurooppalaisittain alhaisilla tuottajahinnoilla.

Globaalit ruokamarkkinat ovat kuitenkin muuttuneet Pesälän ajoista. Tavara liikkuu nyt rajojen yli sinne, missä siitä maksetaan.

Euroopan voi- ja viljavuoret ovat sulaneet, ja elintarvikkeista alkaa olla ylikysyntää. Tulevina vuosina ruoan hinta tulee todennäköisesti nousemaan.

Suomi voisi olla menestyvä sianlihan viejämaa, jos meillä kehitettäisiin lihateollisuutta. Mutta suunta on alaspäin.

Kun raaka-aineen saatavuus kääntyy laskuun, suuret lihatalot joutuvat tehostamaan toimintaansa. Esimerkiksi HK Scan aikoo tehostaa raaka-aineen käyttöä. Vientiin ja ulkopuolisille jalostajille jää vähemmän lihaa kuin ennen.

Samaan aikaan Suomen lähinaapurit ovat olleet kehityksessä mukana. Tanskasta vietiin viime vuonna kahdeksan miljoonaa elävää porsasta Saksaan, jossa lihasta maksetaan hyvä hinta.

Vastaavasti Venäjästä on tullut maailman merkittävin lihan tuojamaa.

Jo pelkkä Pietari söisi koko Suomen tyhjäksi. Mikä parasta, Venäjällä sianlihasta maksetaan paremmin kuin Suomessa.

Tai maksettaisiin, jos vienti vetäisi.

”Viennissä on tapahtunut iso epäonnistuminen. Kaikki toimijat ovat epäonnistuneet”, MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila sanoo.

Se tuntuu uskomattomalta. Vuodesta toiseen meillä on hoettu samaa mantraa: Suomessa on maailman puhtain ruoka.

Suomi on ainoa EU-maa, jossa sikojen saparoita ei typistetä. Meillä ei ole salmonellaa, eikä eläimiä tarvitse lääkitä antibiooteilla, ei ainakaan yhtä paljon kuin monissa muissa maissa.

Karu totuus kuitenkin on, että maailman puhtain ruoka ei käy kaupaksi.

”Aika huonoja kauppamiehiä ollaan, jos näillä argumenteilla ei saada kannattavaa vientiä aikaan”, Marttila manaa.

Hän sanoo ymmärtävänsä Hannu Koivistoa. MTK-pomo saa jatkuvasti samansuuntaisia viestejä ympäri Suomea.

”Moni sianlihan tuottaja kysyy, mitä järkeä tässä on. Jos hyvä laatu ei näy mitenkään hinnassa, tuotammeko me ylilaatua.”

Ellei laatua osata markkinoida, lupaus puhtaasta suomalaisesta ruoasta joutaa pian pataan.

Niitti lihataloille

Suomalaisen lihateollisuus on yrittänyt kansainvälistyä myös toisella tavalla. Suuret lihatalot HKScan ja Atria ovat laajentaneet toimintojaan Baltiaan ja Pohjoismaihin.

”Virallisen selityksen mukaan kansainvälistymiseen lähdettiin, koska sen avulla haluttiin suojella kotimarkkinoita. Operaatioon on mennyt aika paljon suomalaisten lihatalonpoikien rahaa. Minä peräänkuuluttaisin jo pikku hiljaa tuloksia”, Juha Marttila lataa.

Se on kova lausunto. Lihatalojen syyllistäminen on periaatteessa sama kuin syyttäisi farmareita. Vaikka HKScan ja Atria ovat pörssiyrityksiä, niiden suurimmat omistajat ovat osuuskuntia, joissa sananvaltaa käyttävät lihantalonpojat itse.

MTK:ssa on haluttu käydä keskustelua nykyisen mallin toimivuudesta.

”Jos tämä ei toimi, Suomen osalta on oltava optio, että osuuskunnat ottavat lihatalojen liiketoiminnot haltuunsa”, Marttila sanoo.

HKScanin toimitusjohtaja Hannu Kottonen on itse metsäpuolen miehiä, entinen Metsä Tissuen toimitusjohtaja.

Kottonen ei niele MTK-pomon kritiikkiä.

”Meillä yrityksen sisäisiä järjestelyitä miettivät omistajat.”

Kottonen korostaa, että Baltian valloitus on onnistunut hyvin.

”Hyvät tulokset löytyvät meidän tulosjulkistuksistamme.”

Jos kotimaan markkinat yskivät, se ei ole Baltian vika.

Berlusconi oli oikeassa

Jos on lihan tuottajissa vikaa, niin on kuluttajissakin.

Silvio Berlusconi oli oikeassa haukkuessaan suomalaista ruokakulttuuria”, Hannu Koivisto sanoo.

Hänestä suomalaisen ruokakulttuurin suurin tragedia on siinä, että meillä tuotetaan maailman parasta raaka-ainetta, jota ei arvosteta. Suomalaisia kiinnostaa enemmän se, tuleeko vatsa täyteen.

”Jos meillä kasvaisi täällä oliivipuita, linnut ne nokkisivat. Eihän me saada edes marjoja ja sieniä metsästä pois.”

Koivisto haki itse mallia Italiasta ja panosti lihan suoramyyntiin ja omiin erikoistuotteisiin. Mutta se oli taas yksi hävitty taistelu.

”Vielä 80-luvulla Vaasassa oli 11 makkaratehdasta. Nyt ei ole yhtään”, hän kuvailee aikojen muutosta.

Yksi syy pientuottajien ahdinkoon on kaupan keskittyminen. Suomalainen ruokabisnes toimii suuruuden logiikalla. Tässä maassa on muutama ihminen, jotka päättävät, mitä me syömme. Kesko ja S-Ryhmä pitävät hallussaan 80 prosenttia ruokakaupoista. Lihateollisuudessa HKScan ja Atria hallitsevat markkinoita suvereenisti.

Isojen pelureiden puristuksessa lihantuottajan elintila on kutistunut olemattomiin. Valtaosa siankasvattajista on franchising-yrittäjän asemassa. Porsas on jo syntyessään lihatalon omaisuutta, ja se on aikanaan myytävä lihataloon. Jopa sian ruokavalio on ennalta määrätty.

Ei kuluttajallakaan ole keinoja auttaa sianlihan tuottajaa.

Keskittynyt tuotantoketju merkitsee sitä, että kuluttajan on vaikea äänestää kukkarollaan. Kaupat käyttävät halpaa lihaa sisäänheittotuotteena.

Siinä pelissä lihatalot kilpailevat hyllymetreistä. Kauppias on huutanut hinnan alas jo ennen kuin tavara päätyy tiskille. On vaikea sanoa, olisiko suomalainen kuluttaja valmis maksamaan lihasta enemmän.

Monesti halpa ruoka nähdään periaatteessa hyvänä asiana. Se on lyhytnäköistä ajattelua.

Jos ruoka on liian halpaa, sitä ei kannata enää tuottaa. Ja tällainen liikehdintä Suomessa on nyt nähtävillä.

Viime vuosien lukujen valossa farmarit tekevät työtään tappiolla, lihatalot toimivat kannattavuuden höyryillä. Vähittäiskauppa on ainoa, jolle on jäänyt viivan alle tulosta.

Voi olla, että tilanteeseen tulee muutos. Kilpailuvirasto tutkii nyt ensimmäistä kertaa suomalaisen kaupan rakennetta.

Alustavan selvityksen mukaan suomalainen vähittäistavarakauppa toimii kilpailulain ”harmaalla vyöhykkeellä”. Lauri Ihalainen (SDP) on ehdottanut, että kauppojen määräävää markkina-asemaa tulisi rajoittaa.

Pula-ajan paluu

Voipula, munapula, possupula.

2000-luvulla Suomessa on siirrytty uudenlaiseen pula-aikaan. Jokaisen ruokakriisin taustalla on sarja monimutkaisia tapahtumia.

Mutta niiden kaikkien pohjalta löytyy myös sama selitys, johon Mikko Pesälä viittasi:

Suomalaisesta maatalouspolitiikasta puuttuu suunta.

”Kritiikissä on pohjaa”, myöntää maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen (kok).

Hänen mukaansa linjanvetoa vaikeuttaa se, että maatalous on tukien myötä pitkälti EU-vetoista.

”Sillä nämä asiat menevät seitsemän vuoden sykleissä. Lisäksi Suomessa on oma kansallinen lainsäädäntö”, Koskinen sanoo.

Poliitikoilta ei ole luvassa helpotusta. EU:n sikojen hyvinvointidirektiivi tietää kasvattajille uusia investointeja.

Onko sioilla kohta paremmat oltavat kuin sikojen hoitajilla?

”Ei kai noin voi sanoa”, ministeri Koskinen nauraa.

”Mutta on totta, että yhteiskunnallisessa keskustelussa pitäisi miettiä, että eläimillä on jaloittelupakko, hoitajilla ei.”

Kurikan entistä sikafarmaria odottaa jo uusi tulevaisuus. Lopettamispäätöksen kypsyttely on tuottanut ”jänniä ajatuksia”.

”Tässä on joutunut investoimaan niin helvetisti koneisiin ja kaikkeen. Viime aikoina on tullut olo, että kun näistä romuista pääsee eroon, niin mitä se ihminen muuta tarvii, kuin mitä reppuun mahtuu.”

 

Artikkeli on ilmestynyt alun perin Seurassa 23/2012.

X