Saamelaisten historia on yhä näkymätön osa suomalaista yhteiskuntaa, vaikka he ovat asuttaneet Saamenmaata jo ennen nykyisiä valtiorajoja

Jaa artikkeliTilaa Seura
Saamelaiset ja historia
© Jussi Jääskeläinen
Koulun historian oppikirjoista paljastuu erikoinen unohdus. Koululaiset saavat enemmän tietoa vaikka Australian aborginaaleista kuin omasta alkuperäiskansastamme saamelaisista.

Seura kävi läpi kolmen eri oppikirjakustantajan, Editan, Otavan ja Sanoma Pron yläasteen ja lukion historian oppikirjojen uusimmat painokset.

Saamelaisiin vaikuttaneisiin historiankäänteisiin, kuten suomalaisväestöön sulauttamiseen, ei joissain kirjoissa paneuduta lainkaan.

Tätä saamelaiset itsekin ovat ihmetelleet. Kun kouluissa käsitellään Suomen taivalta, jostain syystä maan alkuperäisten asukkaiden tarina voi jäädä kokonaan kertomatta.
Suomalaislapset saavat enemmän tietoa jopa muiden maanosien alkuperäiskansoista.

Australiakin etusijalla

Lukion historian vapaaehtoisella kuudennella ”Maailman kulttuurit kohtaavat” -kurssilla kuuluu opetussuunnitelman mukaan kertoa tarkemmin yhdestä alkuperäiskansasta.

Tällaiseksi on valikoitunut jokaisen tutkimamme kustantajan kirjassa Australian alkuperäiskansa aboriginaalit.

Sanoma Pron lukiokirjassa saamelaisista löytyy muiden kustantajien kirjoja enemmän tietoa. Kirjassa kerrotaan 1900-luvun sulauttamispolitiikan vaikutuksista sekä saamelaisten maa-alueiden hallintaoikeuskysymyksistä.

Lukion vapaaehtoisen viidennen ”Ruotsin itämaasta Suomeksi” -kurssin oppikirjoissa saamelaiset esiintyvät korkeintaan puolen sivun verran.

Tekstissä ei kerrota tarkemmin, mitä saamelaisille tapahtui Ruotsin vallan päätyttyä 1808.

Yleisin huomio on kertoa Lapin olleen jakamatonta yhteismaata, jolloin alueen kolme rajavaltiota saattoi verottaa saamelaisia mielensä mukaan.

Saamelaisuus

Jussi Jääskeläinen (Kuvio ei ole aidosta saamelaisasusta)

Kirja on yleiskatsaus

Otavan julkaisemassa lukion pakollisen ”Itsenäisen Suomen historia” -kurssin oppikirjassa saamelaisia ei mainita lainkaan.

Kirjaa kirjoittaneen Vesa Vihervän mukaan aihe ei kuulu opetussuunnitelman mukaiseen kirjan sisältöön.

Vihervän mielestä historian oppikirjojen kirjoittaminen on ison linjan piirtämistä, jossa ei voi keskittyä liikaa yksityiskohtiin.

”Kirjamme pyrkii olemaan yleispiirteinen teos, jossa ei edes pyritä kertomaan yksittäisen väestönryhmän historiasta.”

Saman kirjatyöryhmän jäsenen Antti Kohin mukaan saamelaisten poisjättäminen ei ollut tarkoituksellista.

”Kyse on ehkä enemmän ajattelemattomuudesta. Se, että joku huomaisi kirjasta puuttuvan jotain, tarvitsee jonkin ärsykkeen. Esimerkiksi uutta tutkimusta tai tradition aktiivisen rikkomisen.”

Yläaste muistaa intiaanit

Seuran tutkimissa yläasteen historiakirjoissa kerrotaan suhteellisen paljon Yhdysvaltojen menneisyydestä, samoin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kohtaloista.

Saamelaisten kulttuurista ja nykyisestä asemasta löytyy katkelmia lähinnä yhdeksännen luokan yhteiskuntaopin kirjoista.

Sanoma Pron historiaoppikirjoja tekemässä olleen Ossi Kokkosen mukaan tieto välittyy teoksiin viiveellä.

”Voi olla, että saamelaisten historian esittelyn vähäisyys on musta piste koko suomalaisen historian kirjoituksessa. Heistä ei ole erityisen paljon kirjoitettu.”

Kokkosen työryhmän oppikirja ei saamelaisten historiasta kerro.

”Kyllä minä jossain määrin tunnistan ja hyväksyn sen kritiikin, että kirjoitamme valtasuomalaisen tarinaa, jossa erilaiset vähemmistöt eivät saa ääntään kuuluviin. Toivottavasti vähemmistöjen historiasta kirjoitetaan tulevaisuudessa enemmän.”

Saamelaisuus ja Suomen historia

Jussi Jääskeläinen

Opettaja saisi syventyä

Kokkonen ja moni muu kirjantekijä perustelee aiherajauksia peruskoulun tai lukion valtakunnallisilla opetussuunnitelmilla.

Molemmissa lukee vain yleisesti, että saamelaiset on otettava huomioon alkuperäiskansana.

Velvoite on kirjoitettu suunnitelman yleiseen osaan, jotta saamelaiset otettaisiin huomioon kaikissa oppiaineissa, kertoo Opetushallituksen opetusneuvos Leena Nissilä.

Miten se käytännössä tehdään, onkin toinen juttu. Kirjantekijät ovat oikeassa siinä, ettei mitään erityistä velvoitetta saamelaisten historian opettamisesta ole.

Nissilän mukaan Suomen järjestelmässä vastuu opetuksesta on kouluilla: jokainen voi päättää painotuksistaan itse.

Opettajalla on täysi vapaus opetuksesta ja sen suunnittelusta, kunhan se on valtakunnallisen opetussuunnitelman mukaista.

Oppikirjaa ei ole pakko käyttää ainoana materiaalina, saamelaisista saisi kertoa niin paljon kuin haluaa – jos siihen olisi tunneilla aikaa.

Tilanpuute syynä?

Osa haastattelemistamme oppikirjojen tekijöistä opettaa myös itse historiaa lukiossa.
Toiset heistä käyttävät saamelaisista kertovaa lisämateriaalia osana opetustaan, toisten mukaan kaikkiin aiheisiin ei pystytä syventymään kunnolla. Heidän opetuksessaan saamelaisten historiasta ei kerrota silloin sen enempää kuin oppikirjassa lukee.

Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen oli mukana Sanoma Pron lukion historiankirjatyöryhmässä.

Lahtisen mukaan kustantajat haluavat tehdä kirjoja, joita kouluihin halutaan ostaa.

”Oppikirjat ja opetus tähtäävät siihen, että lukiolaiset osaavat vastata ylioppilaskirjoituksiin. Opettajat haluavat käyttää oppikirjoja, joissa käsitellään ylioppilaskirjoituksissa kysyttyä sisältöä. Uusi linjaus, jossa ylioppilastutkintoarvosanat nousevat ratkaiseviksi sisäänpääsyssä korkeakouluihin, ei ainakaan vähennä paineita.”

Editan historian ja yhteiskuntaopin kustannustoimittaja Minna Sallanen sanoo samaa: opetussuunnitelma määrää tavoitteet, sen jälkeen kaikki ovat valintoja.

”Valintoja rajoittaa se, kuinka paljon kirjassa on käytettävissä tilaa. Lukion historian oppikirjat ovat noin kaksisataasivuisia.”

Historiatietoa olisi

Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa opetetaan saamelaisten historiaa sekä tehdään ajankohtaista tutkimusta siitä.

Instituutin saamen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola on kirjoittanut monia tietokirjoja aiheesta.

Oulun yliopistolla tehty tutkimustyö on joillekin oppikirjojen kirjoittajille tuttua, mutta suurin osa ei ole kuullut Lehtolasta tai hänen tuotannostaan.

Lehtola nostaisi historian oppikirjoihin 1800- ja 1900-luvun tapahtumista ainakin rajasulkujen ja sota-ajan vaikutukset saamelaisiin.

Tärkeää olisi myös kolttasaamelaisten historia Petsamon ajalta ja sen jälkeen 1960- ja 1970-luvulta.

Saamelaisuus

Jussi Jääskeläinen (Kuvio ei ole aidosta saamelaisasusta)

Rajattu maailmankuva

Koulujärjestelmällä on vahva rooli suomalaisten maailmankuvan rakentumisessa, sanoo väitöskirjatutkija Eeva Rinne Tampereen yliopistolta.

”Oppikirjojen tieto on hyvin länsimaista. Moninaisuutta ei hirveästi näy. Saamelaiset jäävät syrjään, koska he eivät ole valtamediassakaan esillä.”

Koulu pyrkii tuottamaan tietoa, joka luo myös kansallisidentiteettiä ja suomalaista tarinaa, kertoo Rinne.

”Pyrkimys on varmasti objektiivisuuteen. Mutta aina se tieto on ajassa ja paikassa tulkittua ja rajattua. Ja monesti se rajaus voi sitten olla aika ronski.”

Rinteen mukaan tekijät eivät edes aina huomaa rajaavansa sisältöjä, koska niin on aina toimittu.

Tiedon puute kiusaa

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio ei ylläty koulukirjojen sisältövalinnoista. Saamelaisten historia on yhä näkymätön osa suomalaista yhteiskuntaa, vaikka he ovat asuttaneet Saamenmaata jo ennen nykyisten valtiorajojen muodostumista, Sanila-Aikio muistuttaa.

Myös käräjien nuorisoneuvoston puheenjohtajan Risten Mustosen mukaan suomalaisilla olisi oikeus tietää enemmän.

”Historian tunteminen on perusta sille, että pyrimme esimerkiksi parantamaan saamelaisten oikeusasemaa. Ennakkoluulot syntyvät tiedon puutteesta.”

Seura-lehti kuuluu Otava-konserniin.

Puhu koltta saamea – jos muistat

Moni saamelainen kokee, ettei kuullut koulussa mitään omasta kansastaan.

Mari Korpimäki, 48, oli viettämässä kesäiltaa ystäviensä kanssa helsinkiläisen ravintolan terassilla. Viereisessä pöydässä istuneista osa tiesi, että Korpimäki on kolttasaamelainen.

Porukan suupaltti yllytti:

”Puhuppa koltansaameksi jotain, puhu koltansaamea meille.”

Korpimäki totesi puolitutulle huutelijalle kohteliaasti, ettei valitettavasti voi, koska ei oppinut kotona kieltä.

Vastaus kuului räkäisesti päälle nauraen.

”Mikäs koltta sinä oikein olet, kun et kieltä osaa?”

Korpimäki ei kyennyt vastaamaan tähän enää mitään.

Mari Korpimäki

Sini-Marja Niska / otavamedia

Asuntola vei äidiltä kielen

Mari Korpimäki on äitinsä puolelta kolttasaamelainen. Hän on yksi arviolta kuudestasadasta Suomen kolttasaamelaisesta ja toimii myös Kolttakulttuurisäätiön asiamiehenä.

Kolttien perinteinen asuinalue sijaitsee Saamenmaan itäosissa nykyisten Norjan, Suomen ja Venäjän raja-alueilla. Alue jäi meiltä pääosin itärajan taakse, kun Suomi luovutti Petsamon Neuvostoliitolle vuonna 1944.

Korpimäen äiti on syntynyt sotien jälkeen kolttasaamelaiseen perheeseen, joka on tullut Petsamosta evakkona Nellimin seudulle Inarijärven eteläpuolelle.

Muiden saamelaislapsien tavoin Korpimäen äiti kävi asuntolakoulua.

1940-luvulta 1970-luvulle asti saamelaislapset viettivät suuren osan vuodesta asuen koulujen asuntoloissa. Kotiin saatettiin palata vain jouluksi ja kesäksi.

Kouluympäristön asenne on jättänyt suuret arvet moniin saamelaisiin. Kieltä ei opetettu, lapset peittelivät taustaansa.

”Suomalaistaminen on ollut todella karua. Kiusaaminen ja mitätöinti oli arkea. En ihmettele yhtään, miksi äitini ja monet muut halusivat pohjoisesta pois. Välimatka toi turvaa ja sulautuminen tietynlaista hyväksyntää suomalaisessa yhteiskunnassa.”

”Lapsena en kiinnittänyt huomiota siihen, ettei minulle puhuttu eikä opetettu koltansaamea. Minulla oli kaksi mummolaa: toinen Pohjois-Savossa Kaavilla ja toinen Inarin Mustolassa. Toisessa puhuttiin savon murretta, toisessa koltansaamea ja suomea.”

Yläasteen lopussa Korpimäki ymmärsi jääneensä ilman toista äidinkieltään.

Hiljaisuus aiheutti hämmennystä. Peruskoulun ja lukion aikana Korpimäki ei muista oppineensa mitään omasta kansastaan.

”Opin pelkästään sen, mitä itse koin, näin ja kuulin Mustolan mummolassa. Muistan isomummon lampaat, ukin veneen ja kalastusreissut vuononperälle, enot pelaamassa korttia ja mummon tuoreen ruisleivän maun. Muistan myös miltä suvun koltansaame kuulosti. Se oli pehmeää, lempeää ja soljuvaa. Se on sitä, mihin minä olen kasvanut. Samanaikaisesti tunsin kuitenkin jääneeni ulkopuolelle.”

X