Seura kävi mittaamassa: Viron rannikon kaatopaikalta valuu yhä uraania Suomenlahteen

Jaa artikkeliTilaa Seura
Seura kävi ongella Virossa, uraanin kaatopaikan rantavesissä. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Suomenlahden etelärannan uraanikaatopaikka Sillamäessä liruttaa myrkkyä meriveteen. Seuran mittauksessa uraania oli paikoin lähes tuplasti oletetusta.

Tunti sitten kaikki vaikutti vielä helpolta. Pumppasin rantapöpelikössä kumiveneeseen ilmaa ja piilotin sukkani kivenkoloon.

Nyt hartiat huutavat leipää, eikä vene tottele kömpelöä melojaa.

Ja matka on vasta alussa.

Kumiveneen keula osoittaa kohti vihreää kukkulaa, jota jotkut turistit ovat luulleet golf-kentäksi.

Paikallisten mielestä sen täytyy olla hauska vitsi.

Viron rannikolla kohoava kumpu on valtava uraanin kaatopaikka. Neuvostoaikana tänne dumpattiin 12 miljoonaa tonnia uraania ja liuskeöljyn tuotannosta yli jäänyttä tuhkaa.

Maapohjaisen kaatopaikan sisälmyksillä on vain yksi tie eteenpäin, Suomenlahti.

Sama, missä minä melon paljain jaloin, hihansuut märkinä.

Paljonko uraania näissä rantavesissä on?

Kukaan ei ole tutkinut asiaa vuosikausiin.

Minä aion ottaa siitä selvää.

Olen varustautunut. Kaulassani roikkuu geigermittari, joka mittaa ionisoivaa säteilyä.

Kumiveneessä on onki, jolla aion napata kalan, mahdollisesti kolmisilmäisen?

Minulla on myös 12 pientä pulloa, jotka täytän merivedellä. Sitten vien näytteet erääseen laboratorioon analysoitavaksi. Työ on luvattu tehdä ilmaiseksi sillä ehdolla, ettei nimiä kerrota julkisuudessa.

Virolaiseen Sillamäen kaatopaikkaan liittyy monenlaisia intohimoja.

Se ei ole ihme, kun otetaan huomioon paikan historia.

Suljettu kaupunki

Juuri nyt sitä on vaikea uskoa: Sata vuotta sitten tämä sama ranta oli kesäparatiisi, jonne Pietarin ylimystö matkusti kylpemään.

Mutta vasta Josif Stalin loi Sillamäelle sen nykyisen maineen.

Elettiin toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia. Atomipommi ja ydinenergian läpimurto olivat synnyttäneet uuden, kylmän sodan retoriikan. Uraanista tuli suurvaltanokittelun tärkein polttoaine.

Vuonna 1948 Stalin perusti Sillamäeen uraanin jalostuslaitoksen. Tehtaan vanaveteen nousi kommunistisen kansankodin unelma: Tiet, talot, kaikki rakennettiin pikavauhdilla Narvanlahden rantaan.

Lopputulos oli viehättävä. Stalinin ajan arkkitehtuuri suosi ranskalaistyylisiä ornamentteja. Kulttuuritalon eteistä koristivat jykevät marmoripylväät.

Kesäisin rantabulevardille kannettiin ruukkupalmuja, jotta se näyttäisi enemmän Odessalta.

Moni lahjakas neuvostotiedemies löysi uuden kotinsa Itämeren rannasta. Sillamäestä tuli venäläinen kaupunki.

Mutta samaan aikaan se oli myös suljettu kaupunki, josta portteja vartioivat aseistetut sotilaat.

Virolaisilta oli kaupunkiin pääsy kielletty.

Rakkaalle tehtaalle oli annettu nimeksi Sotilasyksikkö Numero 77960. Sen piiput tahkosivat uraania suurvallan tarpeisiin. Raskaat junat rahtasivat malmia Tshekkoslovakiasta ja muista itäblokin maista.

Runsaan 40 vuoden aikana Sillamäessä jalostettiin yli neljä miljoonaa tonnia uraanimalmia.

Päivä päivältä meren rantaan perustettu kaatopaikka kasvoi. Uraanimömmöä varten oli rakennettava patoseinät, ettei Itämeri ahmaisisi myrkkyä yhtenä suupalana.

90-luvulle tultaessa uraanin kaatopaikasta oli tullut iso kuin maatilan pelto. Säteilevän saastan pinta kohosi 25 metrin korkeuteen.

Sitten Neuvostoliitto romahti.

Tarkastuspiste

Pilvi lokkeja pyrähtää taivaalle kaatopaikan rannasta. Veneemme ohittaa rantahiekalle vedetyn piikkilankaesteen.

Tämä on nykyään yleisöltä suljettu alue.

Parinsadan metrin päässä rannalla häämöttää virolaisten rajavartijoiden koppi. Kirkkaassa päivänvalossa kömpelö kumivene on kuin tarjottimella. Joko meidät on huomattu?

Mutta kopin ovi pysyy kiinni. Matka jatkuu.

Itämeren Tshernobyl

Viron itsenäistymisen jälkeen sotilaat katosivat Sillamäen porteilta. Kansainväliset tarkkailijat ja media päästettiin sisään. Kaatopaikasta tuli iso puheenaihe.

Julkisuudessa levisi valokuvia kaupungin asukkaista, joiden hiukset olivat muuttuneet vihreiksi myrkystä. Sillamäkeä verrattiin Tshernobyliin.

Asiantuntijat pelkäsivät, että kaatopaikkaa ympäröivästä merialueesta tulee pysyvä ympäristöön vaikuttava ydinsaastevarasto.

Uraanialtaan reunalla käytiin vilkasta keskustelua siitä, mitä venäläiset olivat rantaan dumpanneet.

Virallisen version mukaan tehdas oli tuottanut tuotti vain alhaisen jalostusasteen uraania.

Silti moni epäili, että Sillamäen uraanitehdas olisi tuottanut korkea-aktiivista materiaalia Neuvostoliiton ensimmäiseen ydinpommiin, joka räjäytettiin elokuussa Kazakstanissa 1949.

Se olisi mahdollista, sillä tehdas aloitti toimintansa vuotta aiemmin.

Totuus ei ehkä selviä koskaan.

Jos kaatopaikalle kipattiin korkea-aktiivista jätettä, siitä tuskin on olemassa virallisia dokumentteja. Kaikki on voinut tapahtua vastoin virallisia sääntöjä ja määräyksiä.

Kaatopaikalla tehdyissä mittauksissa ei löydetty jälkiä, jotka viittaisivat ydinase-tasoiseen uraaniin.

Sen sijaan kansainvälinen tutkijatiimi mittasi 90-luvun alussa Sillamäen rantavesistä korkeita uraanipitoisuuksia. Mätäpaise tihkui näkymätöntä myrkkyä ympäröivään mereen.

Kaatopaikan koillispuolella uraanipitoisuus oli satakertainen Itämeren keskiarvoon verrattuna.

Tarkka näytteenottopaikka selviää tutkijoiden loppuraportissa julkaistusta kartasta.

Ja tuollahan se paikka jo näkyy.

Aivan tuon kiviröykkiön takana.

Puhdistus

Joskus ikävästä julkisuudesta on hyötyä.

Monet eri tahot kiinnostuivat Sillamäen kaatopaikan muodostamasta ympäristöuhasta. Itämerta oli selvästi suojeltava.

Pohjoismaat ja EU pistivät pystyyn kymmenien miljoonien eurojen jättihankkeen, jonka tarkoitus oli ehkäistä ympäristökatastrofi. Myös suomalaiset veronmaksajat osallistuivat projektin maksamiseen – oikeastaan siihen osallistuivat kaikki muut paitsi venäläiset.

Massiiviset siivoustalkoot kestivät kymmenen vuotta.

Vanha uraaniallas peiteltiin monen metrin paksuisella vesitiiviillä kuorella, jonka päälle istutettiin ruohoa. Patoseiniä vahvistettiin. Tavoitteena oli estää veden päästy kaatopaikalle tai sieltä ulos.

Valtavilla maansiirtotöillä rantaviivaa siirrettiin kauemmas, etteivät Itämeren aallot päässeet enää lyömään padon seinää vasten.

Sillamäen kunnostusprojekti saatiin päätökseen vuonna 2008.

Hankkeeseen paloi paljon aikaa, rahaa ja poliittista arvovaltaa. Mutta lopputulos täytti odotukset. Vaarallinen säteily oli saatu kuriin.

Kaatopaikka hiljeni

Juhlapuheiden jälkeen kaatopaikka hiljeni. Viime vuosina vihreällä kukkulalla on vieraillut harvakseltaan väkeä.

Kävin siellä aiemmin tänään ennen melontaretkeäni.

Sain nähdä herkät instrumentit, jotka rekisteröivät tietoa kaatopaikan rakenteista. Kukkulan multaan isketyt anturit, jotka paljastavat kuoren yllättävät painaumat.

Toistaiseksi yllätyksiä ei ole tullut.

Geigermittarin lukemien perusteella radioaktiivinen säteily on taustasäteilyn tasolla. Yhtä paljon säteilyä on työhuoneessani. Kukkulan huipulla asiat näyttivät olevan kunnossa.

Entä merellä?

Kaatopaikan ympäristöseurannasta vastaavan Ökosil -yhtiön toimitusjohtaja Anti Siinmaan mukaan meriveden valvonta ei kuulu heidän tehtäviinsä.

”Kun projekti valmistui, tehtiin tällainen työnjako. Perusteluita kannattaa kysyä Viron ympäristöministeriöstä.”

Käytännössä meriveden tutkiminen ei kuulu enää kenellekään.

“Vuosina 2002–2008 tehdyt mittaukset eivät näyttäneet merivedessä korkeita uraanipitoisuuksia”, Viron ympäristöministeriöstä perustellaan.

Uraanipitoisuudet olivat jääneet alle raja-arvon, joka on 5 mikrogrammaa uraania litrassa merivettä.

Vastaus kuulostaa oudolta.

Vaarallinen uraani on toki maan alla piilossa, mutta se on aktiivista vielä tuhansia vuosia. On rohkeaa väittää, ettei kaatopaikasta valu myrkkyä mereen.

Kansainvälinen hanke tähtäsi Itämeren suojeluun, mutta nyt Itämeri on unohdettu.

Ongella

Tuntuuko sormissani outoa kihelmöintiä, vai kuvittelenko vain?

Huomaan pyyhkiväni koko ajan sormiani paidanrinnuksiin.

Vesinäytteet on otettu, ja pullot merkattu tussilla.

Kaikki ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Alkuperäisistä näytteenottopaikoista kaksi oli jätettävä väliin. Matka oli liian pitkä, melojan hartiapankista loppui kate.

No narrataan sitten kalaa.

Pujotan suomalaisen tuontimadon koukkuun ja otan mukavamman asennon kumiveneessä.

Pthyi!

Tehtaan varjo

Tänään aamupäivällä Sillamäen pääkadulla makasi eloton ruumis. Vanha ihminen oli jäänyt suojatiellä bussin alle. Linja-auton etupellissä oli syvä lommo, veri valui noroina asfaltilla.

Joukko mykkiä ihmisiä tuijotti jalkakäytävällä, kun poliisi otti valokuvia vainajasta.

Hiljaisuus tuntui alleviivaavan paikan luonnetta.

Viron itsenäistymisestä on kulunut yli 20 vuotta, mutta Sillamäe on yhä venäläinen kaupunki. Noin 90 prosenttia asukkaista puhuu äidinkielenään venäjää.

Stalinin rakennuttamat talot ovat pahoin rapistuneet. Mutta tehdas, se toimii yhä.

Pari vuotta sitten amerikkalaiset ostivat tehtaan kaikki toiminnot. Nykyään siellä jalostetaan harvinaisia metalleja, tantaalia ja niobiumia. Ja arvasit oikein, jätteen käsittely on huippumodernilla tasolla.

Mutta yksi asia on entisellään.

Aivan kuten Stalinin aikoina, tehdas on vieläkin Sillamäen elämänlanka. Ilman tehdasta ei olisi elämää.

Sellainen yhtälö tekee ihmisestä nöyrän.

Mikä vaikutus Sillamäen kaatopaikalla on ollut paikallisten asukkaiden terveydelle?

Sitä ei tiedetä. Virossa on kansallinen syöpärekisteri, mutta sen puitteissa ei ole tutkittu Sillamäen asukkaiden syöpäkuolleisuutta.

Tarina kertoo, että hautakivien kirjoituksista päätellen Sillamäen asukkaat eivät ole pitkäikäisiä. Moni tehtaan työntekijä on kuollut nuorena.

Mihin he kuolivat? Radioaktiiviseen säteilyyn?

Vodkaan?

Raja-arvo ylittyy

Kumivene pyörii villisti tuulessa, ja kadotan kohon silmistäni. Mutta ei sillä ole oikeastaan väliä. Tänään kala ei syö. Pakkaan teleskooppivavan pois ja otan melan käteen.

Ilta-auringon lämpö saa veden pinnan kimaltamaan vihreän ja ruskean eri sävyissä.

Jos melon kovaa, voin vielä ehtiä Tallinnaan ja iltalautalle.

Muutama päivä myöhemmin laboratoriosta otetaan yhteyttä. Amatöörikemistin satunnaisesti nappaamat näytteet on tutkittu.

Tieteellistä varmuutta tästä ei saada, mutta jotain suuntaviivoja kuitenkin.

Merivedestä on löytynyt uraanipitoisuuksia, jotka ylittävät Viron ympäristöministeriön omat raja-arvot. Kahdessa mittauspaikassa veden uraanipitoisuus oli 5,4 mikrogrammaa litraa kohti.

Tulos on lähes kaksinkertainen ministeriön ilmoittamiin lukuihin verrattuna.

Pyydän ministeriöltä kommenttia, mutta sitä ei heru.

Sen sijaan Valdur Lahtvee vastaa heti sähköpostiin.

Hän on yksi Viron näkyvimmistä ympäristöaktivisteista. Vihreiden entinen kansanedustaja, joka työskentelee nykyään Tukholman Ympäristö Instituutin (SEIT) ohjelmajohtajana.

Lahtvee ei pidä mittaustuloksia huolestuttavina. Uraanipitoisuus on vielä turvallisella tasolla. Kansainvälisten terveyssuositusten mukaan Sillamäen rantavettä voisi vaikka juoda.

”Minusta meidän ei pitäisi huolestua koetuloksista, vaan siitä, jos kaatopaikan rantavesiä enää tutkita”, Lahtvee sanoo.

Hän myöntää, että Sillamäen jättihankkeen valmistumisen jälkeen virolaiset ympäristöjärjestöt ovat unohtaneet koko asian. Vihreä kukkula ratkaisi kaikki ongelmat.

Äänessä kritiikkiä

Entä mitä suomalaiset viranomaiset ajattelevat tästä kaikesta? Säteilyturvakeskus oli mukana Sillamäen parannushankkeessa. STUKissa ollaan hyvin perillä Itämeren säteilytilanteesta.

Johtaja Tarja Ikäheimonen on Lahtveen kanssa samoilla linjoilla. Hänkin pitää mittaustuloksia pieninä.

”Kun Talvivaara juoksutti uraanipitoista jätevettä luontoon, meidän turvarajamme oli 10 mikrogrammaa litraa kohti. Sellainen pitoisuus ei aiheuta terveydelle mitään vaaraa.”

Ikäheimonen on varovainen kommentoimaan naapurimaan viranomaisille kuuluvia asioita. Mutta hänen äänessään voi kuulla kritiikkiä.

”Jos Suomessa olisi Sillamäen kaltainen paikka, meillä olisi varmasti järjestetty monitorointi myös meriveden seuraamiseen”, hän muotoilee.

Mausoleumi

Kheopsin pyramidi ja Sillamäen kaatopaikka – Kumpikin tulee säilyttämään merkityksensä tuhansia vuosia.

Ja samaan aikaan ihmisten elämä jatkuu.

Sillamäen rannassa tehdään yhä maansiirtotöitä. Kymmeniä hehtaareja uutta maata on ilmestynyt kaatopaikan ja meren väliin. Meren pohjaan on jo ruopattu 15,5 metriä syvä laivaväylä.

Konttisataman on tarkoitus valmistua myöhemmin tänä vuonna.

Jos kaikki menee hyvin, siitä tulee Sillamäen asukkaille uusi elämänlanka.

Ehkä talojen rapistuneet ornamentit korjataan, ja Pietarin ylimystö palaa Itämeren Odessan uimarannalle.

Vihreän kukkulan juurelle.

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 38/2013.

X