Seura selvitti: Moskovan ortodoksisen kirkon erikoiset käänteet Helsingissä – Loistelias sipulikirkko nieli miljoonia ja 20 vuotta, mutta jäi kesken
Helsingin Itäkeskukseen piti nousta uusi Uspenskin katedraali. Moskovan patriarkaatin alaisen seurakunnan hanke alkoi 20 vuotta sitten. Nyt keskeneräisiä rakennuksia odottaa purkaminen.
Venäjänkielisen Pyhän Nikolauksen seurakunnan kunnianhimoinen rakennushanke Itä-Helsingissä päättyi surullisesti. Suunnitelmasta on jäljellä vain kaksi hylättyä keskeneräistä rakennusta. © Tommi Tuomi
Jos kaikki olisi mennyt suunnitellusti, täällä olisi jo puoli vuosikymmentä seissyt lähes Uspenskin katedraalin kokoinen, korkeimmillaan 30 metrin korkeuteen kohoava kullan ja valkoisen hohtoinen sipulikirkko.
Ortodoksikirkon vieressä olisivat tyylikkäät seurakuntakeskus ja pieni asuinkerrostalo.
Mutta Helsingin Itäkeskuksessa metroaseman lähellä olevalla puolen hehtaarin tontilla on vain kaksi hylättyä, säiden pieksämää keskeneräistä rakennusta.
Nekin ovat nyt saamassa purkutuomion. Kaupunki on hyväksynyt suunnitelman, jonka myötä tontille on kohoamassa korkeiden asuinkerrostalojen rivistö.
Samalla on hautautumassa ortodoksisen Pyhän Nikolauksen seurakunnan pitkäaikainen toive uudesta kirkkokeskuksesta Suomessa.
Miten tässä näin kävi?
Maahanmuutosta uusia jäseniä
Kaikki alkoi oikeastaan jo vuosikymmeniä sitten.
Vuonna 1990 presidentti Mauno Koivisto antoi inkeriläisille luvan tulla paluumuuttajina Suomeen, ja vuonna 1991 horjuva Neuvostoliitto hajosi lopullisesti. Suomeen alkoi tulla kiihtyvään tahtiin venäjänkielistä väestöä.
Jotkut pääkaupunkiseudulle asettuneista tulijoista liittyivät Pyhän Nikolauksen seurakuntaan, pääasiassa venäjän kielellä toimivaan Moskovan patriarkaatin alaiseen kirkkoon. Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin patriarkaattiin.
Vuonna 1990 Pyhän Nikolauksen seurakunnalla oli vain noin 550 jäsentä. Maahanmuuton ansiosta jäsenmäärä alkoi kasvaa vauhdilla, jopa 150–200 jäsenellä vuodessa. Tällä hetkellä jäseniä on noin 3 700.
Kun seurakunnan tilat Hietaniemen Pyhän Nikolauksen kirkossa alkoivat käydä ahtaiksi, seurakunta pyysi vuonna 1997 kaupungilta lupaa seurakuntasalin, kirjaston ja pyhäkoulutilojen rakentamiseksi kirkon viereen.
Ahtaalle tontille ei kuitenkaan hellinnyt rakennuslupaa, ja seurakunta ryhtyi etsimään tonttia maahanmuuttajien suosimasta Itä-Helsingistä.
Vihdoin sopiva kaupungin vuokratontti löytyi vuonna 2001 Puhos-ostoskeskuksen ja Stoa-kulttuurikeskuksen vierestä.
Tukea äitikirkolta Venäjältä
Äitikirkko Venäjältä tuki hanketta.
Moskovan patriarkaatin ulkoasiainosaston johtaja, Smolenskin metropoliitta Kirill, lähetti vuonna 2003 Pyhän Nikolauksen seurakunnan kirkkoherralle Nikolai Voskoboinikoville kirjeen. Kirill kehui suunnitelmaa hengellis-hallinnollisen keskuksen rakentamisesta.
”Se on hieno aloite, joka mahdollistaa ortodoksisuuden vahvistamisen suomalaisella maaperällä”, metropoliitta kiitteli ja kertoi hyväksyvänsä ajatuksen varojen keräämisestä keskuksen rakentamista varten.
Seurakunta solmi Helsingin kaupungin kanssa vuoteen 2042 kestävän vuokrasopimuksen tontista, ja kirkon edellyttämä kaavamuutos hyväksyttiin 2006.
Vuonna 2007 Kirill osallistui Pyhän Nikolauksen seurakunnan 80-vuotisjuhliin Helsingissä. Voskoboinikov sanoo, että Moskovan patriarkaatti ei kuitenkaan ole antanut rakentamiseen euroakaan.
Vuonna 2003 Moskovan patriarkaatin ulkoasiainosaston silloinen johtaja, josta myöhemmin tuli patriarkka Kirill, lähetti kirkkoherra Nikolai Voskoboinikoville kirjeen, jossa Kirill kehui rakentamissuunnitelmaa.
Kirkkoarkkitehtuuria Venäjältä
Moskovasta löytyi ortodoksiseen kirkkosuunnitteluun erikoistunut arkkitehti Maksim Haritonov. Hänen venäjänkieliset suunnitelmansa eivät kuitenkaan sellaisenaan täyttäneet kaupungin vaatimuksia.
Apuun tuli 1990-luvulta lähtien suomalaisille rakennusyhtiöille Venäjän- ja Baltian-hankkeita suunnitellut ja venäjää osaava arkkitehti Markku Aalto. Hän käänsi suunnitelmat suomeksi ja piirsi seurakuntatalon ja asuintalon uudestaan, koska ne eivät olleet täyttäneet suomalaisia rakennusmääräyksiä.
”Kirkko sen sijaan on Haritonovin suunnittelema, ja se on kyllä hieno”, Aalto sanoo.
Rakennuslupa heltisi vuonna 2009, samana vuonna kuin Kirillistä tuli koko Moskovan patriarkaatin johtaja.
Kaikki oli periaatteessa valmista rakentamista varten.
Kirkkorakennuksen suunnitteli venäläinen arkkitehti. © Arkkitehtitoimisto Markku Aalto
Optimismia budjetoinnissa
Ongelmaksi kuitenkin koitui rahoitus.
Seurakunta uskoi voivansa rakentaa suuren kirkon, yli tuhatneliöisen seurakuntakeskuksen sekä noin 800-neliöisen asuinkerrostalon alle kymmenellä miljoonalla eurolla, vaikka hankkeen kilpailutukseen tulleet tarjoukset olivat olleet 15–25 miljoonan euron haarukassa.
Hintaa oli tarkoitus painaa alas muun muassa käyttämällä talkooväkeä ja työharjoittelijoita ja hankkimalla seurakunnalle oma nosturi ja kaivuri.
Pankilta seurakunta sai 400 000 euron pankkilainan asuinrakennuksen rakentamiseen, ja lisärahoitusta piti tulla rakennettavan asuintalon kuuden asunnon myyntituloista.
Suuri toivo rahoituksessa asetettiin yksityisiin lahjoittajiin seurakunnassa ja sen ulkopuolella.
Seurakunta haki valtakunnallista rahankeräyslupaa, mutta Poliisihallitus ei myöntänyt sitä paikalliselle ja epärealistisena pitämälleen keräykselle. Valitus ei tuonut muutosta Poliisihallituksen ratkaisuun, vaan vain venytti rakentamisen aloitusta.
Seurakunta oli vuonna 2015 sopinut ostavansa tontin omaksi 460 000 eurolla, mutta rahat eivät riittäneet kauppahintaan.
Rovasti rakentajana
Valitusprosessin kestäessä kertaalleen saatu rakennuslupa ehti lähes umpeutua, ja seurakunta joutui hakemaan luvalle jatkoaikaa.
Lopulta rakentaminen käynnistyi marraskuussa 2012. Ongelmia kuitenkin ilmeni pian.
Lahjoituksia luvanneet yksityishenkilöt ja yritykset unohtivat lupauksensa.
Pankkikaan ei antanut lisää lainaa. Seuran tietojen mukaan syynä oli se, että seurakunta oli käyttänyt lainaehtojen vastaisesti rahoja asuinrakennuksen ohella myös seurakuntakeskuksen rakentamiseen.
Työt alkoivat tökkiä, kunnes vuonna 2015 ne keskeytyivät lopullisesti. Asuinrakennus oli ehtinyt 90-prosenttisesti valmiiksi, seurakuntakeskus 70-prosenttisesti. Kirkon rakennuspaikka oli ehditty vasta raivata perustuksia varten.
Oliko seurakunta ylioptimistinen luottaessaan siihen, että se pystyy rakentamaan jättihankkeen lahjoittajien lupaamilla rahoilla?
”Me olemme uskovaisia. Me luotamme siihen, mitä ihmiset sanovat”, rovasti Orest Tšervinski sanoo.
Leningradin hengellisessä akatemiassa opiskellut Tšervinski tuli Moskovan patriarkaatin lähettämänä Suomeen töihin vuonna 1979.
Tšervinski oli alusta pitäen kirkkohankkeen kantavia voimia. Hän uurasti tontilla tunteja tai päiviä laskematta: kaivoi, lapioi, naulasi, sahasi ja järjesteli.
Purkaminen tulee kalliiksi
Nelisen vuotta sitten seurakunta yritti myydä tontilla olleita keskeneräisiä rakennuksia 1,9 miljoonalla eurolla, mutta kukaan ei tarttunut tarjoukseen.
Kaupunki myönsi rakentamiselle jatkoaikaa, mutta kun lisärahoitusta ei tullut mistään, rakentaminen ei edennyt. Lopulta kaupunki sai tarpeekseen ja asetti tontin rakennuskieltoon keväällä 2021.
Nyt kaupunki aikoo purkaa seurakunnan kanssa tehdyn tontinvuokrasopimuksen, purattaa keskeneräiset rakennukset ja muuttaa kirkko- ja seurakuntarakentamiseen kaavoitetun tontin asuinalueeksi.
”Vuokrasopimusta ei vielä ole purettu, mutta neuvotteluja siitä on jo käyty”, kertoo Helsingin kaupungin kiinteistökehityspäällikkö Ilkka Aaltonen.
Hän ei osaa vielä arvioida, mitä purkaminen maksaa.
Lotus Demolition -yhtiön projektipäällikkö Hannu Koski arvioi Seuran pyynnöstä purkukustannuksia. Hän kävi läpi rakennuspiirustukset ja työmaalta otettuja valokuvia sekä vieraili rakennuspaikalla.
Tämän perusteella Koski arvioi purkukustannusten olevan noin 200 000 euroa riippuen siitä, mitä työvaiheita rakennusten sisällä on ehditty tekemään ja sisällytetäänkö kustannuksiin myös tontin siivoaminen.
Onko purkamisessa järkeä?
Markku Aalto pitää lähes valmiiden rakennusten purkamista taloudellisesti ja muutenkin järjettömänä. Aallon mukaan paikalla laadukkaasti rakennetut betonirakennukset eivät ole heitteille jätettyinäkään menneet pilalle, vaan ne voisi hyvin rakentaa loppuun.
”Siinä ei edes puhuttaisi kovin suurista rahoista, ja rakennuksille olisi käyttöä.”
Seurakuntakeskusta voisi hänen mukaansa hyvin käyttää esimerkiksi kouluna tai päiväkotina, ja asuinkerrostalolle on käyttöä sellaisenaan.
”Kirkon paikalle voisi rakentaa vaikka minkälaisen tornitalon”, hän sanoo.
Aalto myös muistuttaa, että näkyvien rakennelmien lisäksi maahan on 20 metrin syvyyteen asti tehty paalutuksia ja rakennettu muun muassa maanalainen väestönsuoja. Niiden purkaminen uusien talojen tieltä on erityisen kallista.
Kirkollis-hallinnollisen keskuksen vuokratontti on lähellä Itäkeskuksen metroasemaa. Asuintalojen rakentaminen saatiin käynnistettyä, mutta nekin jäivät kesken. © Tommi Tuomi
Rakentaminen Pyhän Nikolauksen seurakunnan työmaalla keskeytyi lopullisesti vuonna 2015. Sen jälkeen keskeneräiset rakennukset ovat olleet säiden armoilla. © Tommi Tuomi
Miljoonia ortodoksisen kirkon rakentamiseen
Pyhän Nikolauksen seurakunnalle epäonninen rakennushanke on tullut kalliiksi.
Tilinpäätöstietojen mukaan seurakunta ehti käyttää hengellis-hallinnollisen keskuksen suunnitteluun ja rakentamiseen lähes 1,9 miljoonaa euroa. Tämä summa on kirjattava alas taseessa, minkä vahva tase kyllä kestää.
Mutta purkukustannuksiin seurakunnalla ei ole rahaa, sillä kassassa on varoja vain noin sata tuhatta euroa. Kassavaroja syövät muun muassa edelleen juoksevat tontinvuokrakustannukset, noin 25 000 euroa vuodessa.
Voivatko purkukustannukset kaatua helsinkiläisten niskaan? Ilkka Aaltosen mukaan neuvottelut purkukustannusten maksajasta ovat kesken. Hän ei kerro, onko neuvotteluaikataululla mitään takarajaa.
Kirkkoherra Voskoboinikov ei kommentoi kustannusasiaa vaan huomauttaa, että lopullista purkupäätöstä ei ole tehty.
Tšervinskin mukaan seurakunnalla ei ole varaa purkutöihin, eivätkä purkukustannukset edes kuulu seurakunnalle: sehän ei kutsunut inkeriläisiä Suomeen, vaan valtio.
Miksi Suomi ei tue meitä?
Tšervinski ei myöskään ymmärrä, miksi Suomen valtio ei tue seurakuntaa samalla tavalla kuin Suomen luterilaista ja ortodoksista kirkkoa, joilla muun muassa on verotusoikeus.
Pyhän Nikolauksen seurakunta saa vuosittain valtiolta vajaan 30 000 euron avustuksen toimintaansa.
Rovasti muistuttaa, että seurakunta hoitaa hautaukset, korjaa kirkkojaan ja tekee venäjänkielisten parissa sosiaalityötä, joka olisi kuulunut julkisen vallan hoidettavaksi.
Rovasti vastaa apua tarvitsevien seurakuntalaisten puheluihin ympäri vuorokauden, ja seurakunta on hätämajoittanut ihmisiä omissa tiloissaan.
”Kirkko ei olisi kallis rakentaa. Suomi on luvannut Ukrainaan apua 400 miljoonalla eurolla. Sillä voisi rakentaa 50 tällaista kirkkoa. Ukrainaan lähetettyjä rahoja emme näe enää koskaan, mutta kirkkoon käytetyistä rahoista jäisi pysyvää”, hän sanoo.
Tšervinski toivoo, ettei kirkkohankkeesta kirjoitettaisi enää yhtään uutista. Hän pelkää, että kirjoittelu on omiaan lisäämään venäläisvastaisuutta Suomessa – näin siitä huolimatta, että Tšervinski itse on neuvosto-Lvivissä syntynyt etninen ukrainalainen.
Pettymys suuren unelman tuhoutumisesta on valtava.
”Tämä on ollut minulle hyvin raskasta. Tuntuu siltä kuin minulta olisi kuollut lapsi. Halusin näyttää ihmisille esimerkkiä ja jättää jälkeeni jotakin hyvää.”
Oikaisu
Juttua muokattu 7.6.2023 klo 15.31: korjattu Helsingin Hietaniemessä sijaitsevan kirkon nimi. Kyseessä ei ole Pyhän Eliaan kirkko vaan Pyhän Nikolauksen kirkko.
Piskuinen seurakunta kahden tulen välissä
Moskovan patriarkaatti tukee Putinin hyökkäyssotaa Ukrainaan.
Seurakunta halusi rakentaa kirkon, yli tuhatneliöisen keskuksen sekä noin 800-neliöisen asuinkerrostalon.
Purkukustannukset eivät rovastin mielestä kuulu Pyhän Nikolauksen seurakunnalle vaan valtiolle, joka kutsui inkeriläisiä Suomeen.
Moskovan patriarkaattiin kuuluva Pyhän Nikolauksen seurakunta on tukalassa asemassa Venäjän ja lännen välissä.
Seurakunnan perustivat vuonna 1927 venäjänkieliset ortodoksit sen jälkeen, kun Suomen ortodoksinen kirkko oli siirtynyt juliaanisesta kalenterista gregoriaaniseen. Seurakunnan mielestä uudistus oli kirkon kaanonien vastainen.
Pyhän Nikolauksen seurakunnasta tuli Moskovan patriarkaatin jäsen, Suomen ortodoksinen kirkko taas kuuluu Konstantinopolin patriarkaattiin.
Patriarkaattien välinen suurin käytännön ero on siinä, että kirkkopyhät kuten joulu tai pääsiäinen ovat niissä eri aikaan. Ideologisia eroja kuitenkin riittää, varsinkin suhtautumisessa Venäjän hyökkäyssotaan.
Patriarkka Kirill, Moskovan patriarkaatin johtaja, on presidentti Vladimir Putinin ja tämän hyökkäyssodan kiivas tukija. Kirillin, siviilinimeltään Vladimir Gundjajevin, kerrotaan Putinin tavoin olleen tiedustelupalvelu KGB:n palveluksessa agenttinimellä Mihailov.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan Kirill saarnasi Venäjän puolustusvoimien pääkirkossa.
”Koko historiamme on opettanut meille, että rakastamme isänmaatamme ja olemme valmiita puolustamaan sitä tavalla, jolla vain venäläiset voivat puolustaa maataan”, Kirill sanoi.
Maaliskuussa 2022 suuri joukko maailman teologeja tuomitsi Kirillin harhaoppiseksi, kun tämä oli julistanut Venäjän ylivaltaa, lännen mädännäisyyttä ja hyökkäyssodan oikeutusta.
Pyhän Nikolauksen seurakunta pahoittelee sotaa, mutta ei tuomitse Venäjän hyökkäystä tai patriarkan puheita.
”Vallitseva sotatila Ukrainassa toi myös yhteisöömme paljon surua ja jännitteitä. Vastustamme ehdottomasti sotaa – edustamme ja rukoilemme rauhaa sekä keskinäistä veljesrakkautta”, tiedotti seurakunta maaliskuussa 2022.
”Me emme osallistu poliittisiin keskusteluihin tai tapahtumiin”, sanoo kirkkoherra Nikolai Voskoboinikov.
Myös rovasti Orest Tšervinski sanoo patriarkan olevan itsenäinen ihminen, jonka puheista Tšervinski ei tiedä eikä ole vastuussa.
Tšervinskin mukaan idän ja lännen erot näkyvät ennen kaikkea perhearvoissa, kuten homoliittojen hyväksymisessä tai transihmisten mahdollisuudesta korjata juridinen sukupuoli.
”Jumala ei tehnyt virhettä. Hän loi miehen ja naisen.”