Seura tutki oikeustapauksia: Näin suomalaiset valehtelevat käräjillä
Todistajanlausunto voi joskus olla ainoa tapa selvittää, onko rikos tapahtunut. Toisinaan todistaja kuitenkin sepittää kertomuksensa ja voi saada siitä tuomion itse. Seura otti selvää, mistä ja miten suomalaiset valehtelevat oikeudessa.
Seura selvitti, millaisista syistä suomalaiset valehtelevat käräjäoikeudessa.
Toukokuussa 2014 isänsä elintarviketukussa työskennellyt mies, kutsutaan häntä vaikkapa Osmaniksi, väitti Etelä-Savon käräjäoikeudessa toimittaneensa omakätisesti tavaratilauksen tilaajalle. Pitserian työntekijä oli ottanut vastaan yli 600 kiloa juustoa ja kuitannut nimensä lähetteeseen.
Osmanin väitteellä oli painoarvoa. Hän toimi riita-asian ainoana silminnäkijänä, kun oikeudessa puitiin sitä, oliko lavallinen juustoa tullut todella toimitetuksi. Tukkuyrittäjänä toimineet miehet nimittäin olivat karhunneet käräjillä saataviaan.
Juustoja ei ole maksettu. Velkaa on yli 10 000 euroa, miehet väittivät.
Sama kuvio toistui maaliskuussa 2015. Vastaava juustokuorma oli toimitettu toiseen pitäjään, tällä kertaa Pohjois-Karjalaan. Ilmeisesti täysin sattumalta toinenkin ravintolayrittäjä oli tilannut identtisen määrän juustoa. Toimituskin osui kätevästi samalle päivälle. Nimet löytyivät lähetteestä tälläkin kertaa, ja maksu oli suorittamatta. Ja taas Osman todisti.
Vuonna 2016 Osman joutui kiipeämään samaan aitioon uudestaan, tällä kertaa syytettynä. Tarina juustokuormista oli nimittäin paljastunut sepitetyksi.
Harvinaista hyötymistä
Seura päätti selvittää, millaisista asioista suomalaiset valehtelevat oikeusistuimessa. Pyysimme tiedot vuosien 2017–2020 oikeustapauksista, joissa ihmisiä oli syytetty perättömästä tai törkeästä perättömästä lausumasta tuomioistuimessa.
Näissä rikosnimikkeissä on kyse siitä, että henkilö on todistajan asemassa syöttänyt oikeudelle pajunköyttä tai salannut asian käsittelyssä merkittävää tietoa.
Neljän vuoden aikana käräjäoikeuksissa selvitettiin 88 kertaa, oliko todistajan aiempi lausunto sittenkin sepitettä.
Juustokuormatapaus oli oikeusjuttujen joukossa poikkeuksellinen, koska kyse oli niin selvästä rahallisen hyödyn tavoittelusta. Huijarit jäivät kiinni, mutta toinen miesten koijauksista oli lähellä onnistua.
Ravintolan omistaneelta naiselta ehdittiin jo karhuta velat ulosoton kautta kokonaisuudessaan. Päälle rapsahtivat oikeudenkäyntikulut, joiden oli katsottu kuuluvan naisen vastuulle.
Kyse ei tässäkään tapauksessa ollut toki vain kekseliäästä yrityksestä käyttää oikeusistuinta petoksen käsikassarana.
Kahdessa näennäisesti erillisessä pitseriassa työskenteli tekijöille tutut miehet, jotka olivat toisilleen sukua. Miehet olivat suhteessa ravintolan omistajiin ja toinen heistä oli kyseisen yrityksen aiempi omistaja. Taustalla oli kuin olikin kähinä väitetystä vanhasta velasta.
Perintäkeinoksi kekseliäät tukkurit valitsivat satojen kilojen juustosumutuksen.
Muisti pätkii
Pienyritysten aiheettomat perintätoimet olivat juttujen joukossa poikkeus, mutta muutamia toistuvia huiputtamisen tapoja aineistossa kyllä oli. Huomattavasti tyypillisemmin valehtelevat ne, joille on viimeistään käräjillä iskenyt äkillinen muistamattomuus.
Jotain tapahtui jossain, todistaja oli paikalla, mutta ei muista nähneensä mitään. Tai jos muistaakin, hän ei ainakaan nähnyt syytettyä tekemässä rikosta.
Näin toimi esimerkiksi eräs mies Keski-Suomessa. Kutsutaan häntä vaikkapa Antiksi.
Hänen asunnollaan oli hierottu asekauppoja, joiden päätteeksi erästä nuorta miestä ammuttiin. Antti kutsuttiin todistamaan.
En nähnyt koko ampumista. Minun on täytynyt olla kaverin luona. Päissään oltiin kaikki. En niin tarkkaan muista, oli Antti lausunut.
Antin harmiksi toisen todistajan muisti toimi vielä esitutkintavaiheessa. Antti oli todistetusti ollut paikalla, kun seurueessa ollut keski-ikäinen mies ampui uhria viisi kertaa pienoiskiväärillä.
Humalatilaan vetosi muutama muukin valheita lasketellut: esimerkiksi yksi poliisille tuoreeltaan kerrottu näkemys oli kuulemma värittynyt alkoholin vuoksi.
Jälkeenpäin muisti kirkastui, ja on aivan varmaa, että todistaja ei sittenkään nähnyt kaverin lyövän toista teräaseella.
Viinanhuuruisen selityksen logiikka voi siis kulkea kahteen suuntaan: alkoholi voi viedä muistin tai alkoholin poistuminen elimistöstä voi palauttaa muistikuvan kirkkaana.
Mutta miksi sillä on niin suuri merkitys, että todistaja puhuu oikeudessa totta?
”Jotain tapahtui jossain, todistaja oli paikalla, mutta ei muista nähneensä mitään. Tai jos muistaakin, hän ei ainakaan nähnyt syytettyä tekemässä rikosta.” © Tommi Tuomi
Kansalaisvelvollisuus
Nämä sanat todistajanaitoon astuva joutuu Suomessa lausumaan:
”Minä [etunimi sukunimi] lupaan ja vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta, että minä todistan ja kerron kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta.”
Vuoteen 2015 saakka valansa saattoi vannoa myös Jumalan nimessä. Vannominen on toki juhlallista. Ehkä myös hiukan pömpöösiä.
Vakuutus kuitenkin alleviivaa sitä, miten tärkeä rooli todistajalla oikeudessa on.
Tuomioistuinlaitoksen verkkosivuilla kerrotaan, että todistaminen on kansalaisvelvollisuus. Äänestämisestä puhutaan usein myös kansalaisvelvollisuutena, mutta todistaminen on todellinen velvollisuus: siitä ei voi normaalioloissa kieltäytyä. (Paitsi silloin, jos syytettynä on oma lähisukulainen tai kumppani.)
Todistajan antama lausunto saattaa useissa tapauksissa olla ainut tapa selvittää, mitä on todella tapahtunut.
Läheskään kaikki jutut eivät nojaa vahvaan rikospaikalta kerättyyn todistusaineistoon. Ja silloin jos silminnäkijällä ei ole aikomustakaan puhua totta, voi oikean tuomion langettaminen muuttua arpapeliksi.
Sen vuoksi perättömästä lausumasta myös rangaistaan kohtuullisen kovasti: siitä voi joutua enintään kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Törkeästä tekomuodosta voi enimmillään rapsahtaa kuusi vuotta vankeutta.
Vertailun vuoksi maksimirangaistus pahoinpitelystä on kaksi vuotta vankeutta, törkeästä kymmenen.
Näin vakavia rangaistuksia ei kukaan Seuran aineiston perusteella tosin saanut. Itse asiassa kaikki tuomitut selvisivät ehdollisilla vankeusrangaistuksilla. Nekin ylittivät vuoden mitan vain yksittäisissä tapauksissa, joissa kokonaisuudessa oli useita muitakin rikoksia. Rangaistusasteikko kertoo kuitenkin siitä, että teon merkitystä ei pidä vähätellä.
Inhimillisiä syitä
Monessa oikeusjutuista oli varsin inhimillinen pohjavire. Kuten silloin, kun yli 80-vuotias äiti oli tuonut oikeusistuntoon päiväkirjansa, jonka toivoi todistavan sen puolesta, että hänen poikansa oli ollut kotona, eikä pahanteossa.
Nainen oli lukenut päiväkirjastaan merkintöjä. Hän vain luki niitä väärien päivien kohdalta.
Joissain kohdissa hän oli lausunut asioita päästään, koska päiväkirjasta ei vastaavia merkintöjä löytynyt. Halu suojella läheistä on niin ilmeinen intressiristiriita, että on helppo ymmärtää, miksi sukulaista vastaan todistamisesta saa kieltäytyä.
Silti monet valehtelevat vastedeskin vastoin omaa etuaan todistaen läheisensä puolesta. Jos todistajanaitoon nousee, sukulaisenkin on puhuttava totta, rangaistuksen uhalla.
Pikkuasiat mutkistuvat valehtelulla
Suomalaisten oikeusriitojen tyylistä ja mittasuhteista kertoo tapaus, jossa pienen satakuntalaisen kunnan metsästysseura oli ajautunut riitelemään keskenään.
Yksi jäsen oli erotettu. Kun erottamisen laillisuutta sitten puitiin eri oikeusasteissa, yhdistyksen puheenjohtaja ja taloudenhoitaja väittivät, että erotettu jäsen olisi toiminut metsästysseuran selän takana – tuomalla virolaisia metsästäjiä peurajahtiin seuran maille.
Virolaiset kyllä kävivät Suomessa, mutta erotetun jäsenen mukaan heidän metsästyslupansa oli esitelty seuran väelle ja asiasta keskusteltu puhelimessa ja kokouksessa.
Koska metsästysseuran pöytäkirjoista ei löytynyt asiasta virallisia merkintöjä, asia piti selvittää kuulemalla ihmisiä todistajina.
Metsästysseurojen erottamisriitoja on puitu oikeusistuimissa ennenkin, mutta tällä kertaa todistajanlausuntojen jälkeen jutusta koitui vielä tuomioita perättömistä lausumista.
Toinen syytetyistä nimittäin tunnusti valehdelleensa, toinen kiisti. Osa metsästysseuran jäsenistä oli todistanut kunnian ja omantuntonsa kautta heidän puheitaan – vaikka todennäköisesti tiesivät totuuden.
Voi uskoa, että jupakka pilasi pienen paikkakunnan ihmisten välejä pitkäksi aikaa. Helpommalla olisi päästy, jos kaikki olisivat alun perin puhuneet riidasta totta.
”Läheskään kaikki jutut eivät nojaa vahvaan rikospaikalta kerättyyn todistusaineistoon. Ja silloin jos silminnäkijällä ei ole aikomustakaan puhua totta, voi oikean tuomion langettaminen muuttua arpapeliksi.” © Tommi Tuomi
Rangaistuksia aniharvoille
Kaikista kovisteluista ja ennakkovaroituksista huolimatta valehtelevat todistajat joutuvat vain harvoin vastuuseen oikeudelle.
Vuonna 2020 käräjäoikeudet ratkaisivat 50 834 rikosasiaa ja lähes kymmenkertaisen määrän siviiliasioita. Näistä perättömiä lausumia oli vain 13:ssa.
Käsiteltäväksi päätyvät vain selkeimmät tapaukset. Tietoista valehtelua on nimittäin vaikea näyttää toteen, ja ilman riittävää näyttöä syyttäjän ei kannata lähteä asiaa edes ajamaan.
Silloinkin epäillyn valheen tulee koskea oikeudenkäynnin kannalta keskeistä asiaa, ei mitä tahansa pikkuseikkaa.
Niissä tapauksissa, joissa todistaja joutui syytetyn penkille ja sai tuomion, syynä oli usein oman tarinan muuttuminen.
Todistaja oli ensin kertonut esitutkinnassa vuolaasti, mutta oikeudessa tarina muuttuikin epämääräiseksi tai jopa tyystin toiseksi.
Toisten todistajien lausunnot johtivat myös monessa tapauksessa valehtelijan narahtamiseen.
Erään kerran tuttava oli käynyt heiluttamassa retkikirvestä toisen ihmisen parvekkeen alla ja laukomassa uhkauksia.
Todistajaksi kutsuttiin kolmas mies, joka väitti, ettei ollut nähnyt astalon heiluttelua. Verhon välissä tilannetta kurkkinut naapuri kuitenkin kertoi vakuuttavasti:
Siinä todistaja seisoi aivan vieressä, hänen on ollut pakko nähdä.
Silminnäkijöidenkin havaintoja koetetaan oikeusraporttien mukaan usein kiistää. Rohkeimmat yrittivät johtaa oikeutta harhaan, vaikka tapausten silminnäkijä oli poliisi tai rajavartiolaitoksen viranhaltija.
Virheitä vai erheitä
Neljän vuoden aikana oikeuksien käsittelemät valehtelutapaukset johtuivat vääristä lausunnoista aika tyypillisissä rikostapauksissa.
Oli pikkurikollisten kähinöitä, rattijuopumuksia ja laittomia uhkauksia.
Mutta joukosta erottui myös yksi tapaustyyppi, jossa syyte perättömästä lausumasta ei koskaan menestynyt: siviilien nostamat kanteet asiantuntijatodistajia vastaan.
Käräjille näistä ”vääristä totuuksista” joutuivat useimmiten rakentamisen asiantuntijat. Mutta myös lääkäri, veroviranomainen ja konkurssipesän hoitaja joutuivat selittämään sanomisiaan, koska siviili oli ollut sitä mieltä, että oikeudelle heidän asiastaan annettu lausunto oli ollut silkkaa palturia.
On tietysti mahdollista, että varsinkin korvausasioissa asiantuntija kertoisi muunneltua totuutta vaikkapa jonkun kaupallisen toimijan puolesta.
Käsittelyyn päätyneissä tapauksissa näyttää kuitenkin siltä, että maallikko on haastanut todistajia puheistaan oikeuteen lähinnä suutuspäissään: asiantuntijoiden lausunnot eivät ole miellyttänneet, joten asiantuntijat selvästi valehtelevat.
Kylmästi vain faktoja tarkkaileva syyttäjä ei usein näe näissä kanteissa menestymisen mahdollisuuksia.
Aniharvasta asiantuntijan ammattilaisnäkökulmasta on täydellistä tieteellistä yksimielisyyttä – eikä asianosaisille epämiellyttävä väite automaattisesti ole valetta.
Jotain tapahtui jossain, todistaja oli paikalla, mutta ei muista nähneensä mitään.
Valehtelevat todistajat joutuvat vain harvoin vastuuseen oikeudelle.
”Toisten todistajien lausunnot johtivat myös monessa tapauksessa valehtelijan narahtamiseen.” © Tommi Tuomi
Lue myös: Valehtelijoita, emävalehtelijoita ja tilastoja – Kuka on suurin valepukki?