Simpauttaja-kirjan Otolla oli oikea esikuva – tässä Heikki Turusen juttu miehestä vuodelta 1968

Oton esikuva kuoli junan alle kuusi vuotta Simpauttajan ilmestymisen jälkeen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kirjailija Heikki Turunen on pohtinut vuosia, oliko Simpauttajan Oton esikuvan kuolema hänen syynsä.

Oton esikuva kuoli junan alle kuusi vuotta Simpauttajan ilmestymisen jälkeen.
Teksti:
Miia Saari

Kirjailija Heikki Turunen paljasti viime vuonna pari hätkähdyttävää asiaa Simpauttaja-kirjan synnystä.

Turunen tunnusti, että puunaisia veistelevällä Otolla oli oikea esikuva, josta hän teki jutun Karjalan maa -lehteen lähes viisikymmentä vuotta sitten. Ilman tätä kohtaamista koko Simpauttajaa ei olisi syntynyt, niin voimakkaan vaikutuksen mies Turuseen teki.

Seura löysi Kansallisarkistosta Turusen kirjoittaman jutun Oton esikuvasta, liperiläisestä Kauko Niskasesta. Juttu löytyi vuonna 2011 lakkautetun Karjalan maan 3.1. 1968 ilmestyneestä numerosta.

Julkaisemme jutun nyt kokonaisuudessaan Heikki Turusen luvalla.

 

Se ohdakkeinen polku…

Huistinvaaran Kauko Niskanen ei enää harrasta taidetta

Todellinen kulttuuriyhteiskunta ei aina suhtautunut ihailevin tuntein taiteilijaan, jolla on kyky olla piittaamatta arjen kahleista tai tahto katsoa suoraan kohden tavallisinta arkea rohkein, erittelevin, hyväksyvin silmin.

Kuuluisa taiteilija palkitaan stipendillä. Vähemmän kuuluisaa, mutta etevää taiteilijaa innostaa harvojen valittujen ymmärtämys. Maailmassa on kuitenkin summaton määrä taiteen tekijöitä, joita varsin harva tuntee, sitä harvempi arvostaa, mutta jotka kuitenkin suhtautuvat taiteeseensa lähes tuskallisen vakavasti. Tässä yhteydessä tulee mieleen maanviljelijän poika Kauko Niskanen, 30, Liperin Huistinvaarasta.

Kauko Niskanen on tavallinen maanviljelijän poika, joka raataa talvisin tukkeja ja tekee kesäisin töitä kotitilallaan. Hän on vaitelias, harvatukkainen, piippua imeskelevä nuori mies. Puhuu vieraille äärimmäisen vähän; on mieluummin hiljaa, mietiskelee piippuineen, pihkaisine villapaitoineen ja saapashousuineen. Mutta totisensurullinen välähdys sinisissä silmissä riittää osoittamaan, että tyynen pinnan alla palaa jatkuvasti hiljainen tuli.

Myöhemmän murrosiän vaikeina kausina, kahdenkymmenen vaiheilla, hänelle tuli polttava halu piirtää ja muovailla. Tilanne ei olisi ollut niinkään eriskummallinen, jos hänen suvussaan olisi aikaisemmin esiintynyt taiteellista lahjakkuutta tai hän itse olisi lapsuudessaan ja nuoruudessaan ollut taipuvainen taiteellisuuteen. Hänen isällään Armas Niskasella on kylläkin olla varhaisempina vuosina jonkinlaista taiteellista silmää, mutta perinnöllisyysseikkoja ajatellen ei taiteellisesta suvusta voida puhua.

Omien sanojensa mukaan ei Kauko Niskanen ole saanut taiteellista innoitetta myöskään tunnetuilta taiteilijoilta. Hänellä ei ole minkäänlaista taiteellista esikuvaa. Kirjallisuudesta hän ei ole saanut virikettä; oikeastaan hän on varsin vähän kiinnostunut taiteesta yleensä.

Mutta Kauko Niskaselle on taiteellisuus, luova taiteellinen toiminta kipeästi omakohtaista, persoonallisuustekijöistä johtuvaa.

Hänen taiteellinen minänsä ei kaivannut esikuvia, innoitteita, kirjallista yleisöä, tavanomaista taiteeseen liittyvää juhlahyminää. Päiväntöiden päätyttyä, heitettyään kirveen, tukkisakset, lapion hetkeksi syrjään meni hän järven rannalle, josta etsi käsiinsä taipuisaa savea ja alkoi muovailla erilaisia kuvia, jotka sittemmin hajosivat tai säilyivät rapistuneina ja halkeilleina. Niinikään joutokausinaan hän saattoi alkaa ahertaa taltan kanssa miehenkorkuisen visakoivupöllin kanssa. Hän piirteli ja maalaili, mietiskeli ja oli paljon poissa kotoa. Luomisvaiheen ollessa yhteen aikaan kiihkeimmillään, hänen oli päästävä kesken kiireistä heinänniittoakin rannalle, saven ääreen.

– Nyt minä en muovaile enää, sanoo Kauko Niskanen nyt, kun noista ajoista on kulunut vajaa kymmenen vuotta. Hän hypistelee äänettömänä aikoinaan tekemiään pieniä kipsisiä naisfiguureja.

Pojan omalaatuinen, sisäistä syntyä olevasta vaikeasta murroksesta johtuva kiihkeä luomisen tarve herätti isässä monenlaisia ajatuksia. Entisenä taiteenharrastajana hän huomasi Kaukossa olosuhteisiin nähden harvinaista lahjakkuutta. Hän kirjoitti suoraan Helsingin taideakatemiaan ja hankki pojalle ison säkillisen kipisijauhetta. Mutta taideakatemian vastausta ei ehtinyt koskaan tulla. Epätoivoisesti saven, kipsin, puun ja paperin maailmaan paennut nuori mies koki vakavan henkisen kriisin, joka johti siihen, että hänen oli luovuttava taiteestaan. Päästyään sairaalasta hänen elämänsä kotona jatkui, mutta ilman taiteellista intoa. Tällä hetkellä hän tekee kotonaan maatöitä ja tutkii veistoksiaan, puhuu vähän, vielä vähemmän etsii julkisesti perusteita psyykkisille vaikeuksille, jotka ehkä aiheuttivat sen, että hän oli hetken aikaa taiteilija.

Psykoanalyysin luojan Sigmund Freudin mukaan seksuaalista laatua olevat toiveet saattavat aiheuttaa neurooseja nuoressa ihmisessä. Voidaan kiistellä siitä, johtuiko Kauko Niskasen naiskauneutta ihannoiva taiteellinen kausi tavallista suuremmista, nuorelle ihmiselle ominaisista seksuaalisista vaikeuksista. Mutta kukaan, joka on nähnyt hänen harvoja säilyneitä ihmisfiguurejaan, ei voi sanoa, ettei hänessä olisi ollut lahjakkuutta suurempiinkin, julkisuutta ansaitseviin taiteellisiin suorituksiin.

Joka tapauksessa Kauko Niskanen on nyt tavallinen nuori mies, vankkarakenteinen, suurikourainen, ehkä poikkeuksellisen vaitelias. Hänen hyvinhoidetun kotinsa ympärillä leviävät liperiläiset metsät. Pihassa seisoo aitta, jonka hämärässä nurkassa, romujen keskellä, lautaseinää vasten nojallaan seisoo luonnollista kokoa oleva, visakoivusta veistetty hienopiirteinen, sirojäseninen nainen kertoen halkeilleilla silmillään hämmentävää tarinaa ihmishengen ikuisesta kartoittamattomuudesta.

Teksti: Heikki Turunen

X