Television ja kirjojen rajut tositarinat kiinnostavat yhä enemmän - Miksi totuudellisuus on nyt myyntivaltti?

Jos elokuvan, kirjan tai tv-sarjan kerrotaan perustuvan tositapahtumiin, tai tekijän kokemuksiin, kyse voi olla pelkästä mainoslauseesta, jonka varjolla yritetään myydä yhtä keksittyjä tarinoita kuin ennenkin. Miksi totuudellisuudesta on tullut tällainen myyntivaltti?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Mitä jos toisen ihmisen tarinan lainaakin taideteokseen tai poliittiseen, muita vastaan kiihottavaan palopuheeseen?

Jos elokuvan, kirjan tai tv-sarjan kerrotaan perustuvan tositapahtumiin, tai tekijän kokemuksiin, kyse voi olla pelkästä mainoslauseesta, jonka varjolla yritetään myydä yhtä keksittyjä tarinoita kuin ennenkin. Miksi totuudellisuudesta on tullut tällainen myyntivaltti?
Teksti: Valtteri Mörttinen

Kirjoita siitä, mistä tiedät. Niinhän ne tapaavat sanoa. Ja yllättävää kyllä, ohje koskee tällä hetkellä nimenomaan fiktion eikä faktan kirjoittamista.

Tällä hetkellä myyvin jännityskirjallisuus syntyy poliisien, rosvojen ja rikostoimitta­jien kynästä. Siviilit puolestaan kirjoittavat autofiktiota, teoksia siitä mitä he ovat kokeneet tai olisivat voineet kokea.

Televisio pursuaa ”tositapahtumiin pohjautuvaa” tai dokumentilta näyttävää, käsikirjoitettua tosi-tv:tä, true crimea ja dokudraamaa. Samaan aikaan valkokankaat täyttyvät historiallisten merkkihenkilöiden elämäkertaelokuvilla.

Jossain vaiheessa valtavirtataiteeseen iskostui ajatus, että joka tarinassa olisi hyvä olla ripaus totta, totuudellisuutta. Mistä villitys oikein tuli?

Kirjallisuustieteen dosentti Maria Mäkelä antaa vastauksen, jossa jäljet johtavat ihmiskunnan rakkaimpaan ystävään ja pahimpaan viholliseen – someen.

”Kyse on tarinataloudesta. Sosiaalinen media on palauttanut meidät opettavaisten tarinoiden aikakauteen, jossa faktan ja fiktion raja liudentuu, mutta samalla vallitsee kuitenkin toden nälkä”, Maria Mäkelä summaa.

Ihmisten kiinnostus on helpompi vangita mahdollisimman lähellä totuutta olevan tarinamuodon avulla. Tai jos tekijä on kyseisen alan asiantuntija, hänen tarinoissaan voi olla rippeitä tosielämän kokemuksista.

Tämän takia kustantamot mainostavat ”alan ammattilaisten” tekemiä rikosromaaneja kirjoittajiensa persoonalla – joskus jopa teosten kansikuvina, ikään kuin laadun takeena.

”Isot yhteiskunnalliset kysymykset, kuten rakenteet tarinallistuvat todella heikosti. Siksi kirjallisuus sidotaan mieluummin yksilön identiteettiin ja kokemukseen.”

Onko teos aina tekijänsä kuva?

Samalla hämärtyy myös raja taiteilijan ja hahmon välillä. Syntyy helposti oletuksia, joiden mukaan teos kertoo tekijänsä aatemaailmasta, tai se on henkilökohtainen poliittinen manifesti.

Taidekritiikissäkin tartutaan usein helpommin teoksen hyveellisyyteen ja moraaliin kuin sen muotoon. Ei siis ihme, että niin sanottuja kohuja lietsotaan siteeraamalla taideteosten sisältöä – joskus myös väittämällä että ne ovat suora kuva tekijänsä taipumuksista tai asenteista.

Maria Mäkeläkin tunnistaa ilmiön. Hän vastaa siihen retorisella kysymyksellä:

”Voisiko kuvitella esimerkiksi Vladimir Nabokovin Lolitaa julkaistavan enää tänä päivänä?”

Tuskin. Ainakaan pikkutyttöön hullaantuvaa keski-ikäistä miestä ei voisi kuvata sillä tavalla, miten se vuoden 1955 kirjassa tehtiin.

Mäkelän mukaan ihmisten kyky tunnistaa kirjallisuuden eri lajityyppejä on heikentynyt selvästi. Kun teokset tulkitaan aina taiteilijan henkilökohtaisiksi tunnustuksiksi, on hankala käsitellä omasta poikkeavaa maailmankuvaa.

”Tämä voi olla aika konservatiivinenkin näkemys, mutta minulla herää kysymys: jos taide ei ole epäsuoruuden taidetta, onko se silloin taidetta enää ollenkaan?”

Samalla kirjailijasta tulee väistämättä elämäntarinatuote, jonka on oltava yhtenäinen ja sopivasti kaupallistettava myös taiteensa ulkopuolella.

Hänen on oltava myyvä hahmo fiktionsa lisäksi myös Twitterissä, haastatteluissa, pamfleteissa – kaikkialla.

”Tutkijana minun näkemykseni on se, että proosan pitäisi taiteena nimenomaan haastaa sitä sosiaalisen median logiikkaa”, Mäkelä sanoo.

”Mutta sen sijaan kustannusala hakee poikkeuksetta nimenomaan somenostetta.”

Voiko toisen totuutta lainata?

Tositarinat tai niiksi leimatut kertomukset myyvät, mutta harva välittää siitä, ovatko tarinat tai kokemukset oikeasti tapahtuneet juuri kirjailijalle tai kertojalle itselleen.

Hyvän tarinan voikin helposti lainata kirjaan tai TV-sarjaan myös toiselta ihmiseltä – joko myönnetysti tai salaa, vaikka kahvilapöydässä kuullun perusteella.

Ja näin väistämättä sekä kirjoittaja että julkaisija altistuu isolle kysymykselle tarinan omistajuudesta, tekijänoikeuksista.

Maria Mäkelä mainitsee tutkineensa ilmiötä muun muassa puoluepolitiikassa.

Siinä on tyypillistä, että poliitikko kertoo äänestä­jiensä tarinoita koskettavina esimerkkeinä, jotka tukevat puolueen viestejä – eli hän ratsastaa toisen ihmisen elämän kokemuksilla.

Pitäisikö tarinan tosielämässä kokeneella ihmisellä olla oikeus omaan tarinaansa, vai onko se vapaasti lainattavissa kaikkeen?

Ihmisen kokemus ja kokemuksesta syntynyt muisto, joista eteenpäin kerrottuna muodostuu tarina, käsitetään yleensä tekijänoikeudettomana asiana.

Mutta nykymaailmassa tositarinat harvoin elävät pelkkinä muistoina ja kuulopuheina. Ihmiset nimittäin usein taltioivat ne välittömästi jakoon julkisille foorumeille.

Voiko tällainen toimenpide esimerkiksi muuttaa käytön vapautta?

Jos toisen ihmisen tarinan lainaakin taideteokseen tai muita vastaan kiihottavaan poliittiseen palopuheeseen?

Ja jos tuo toinen ihminen on aiemmin jo kirjoittanut muiston ja siitä jalostuneen tarinan Facebook-seinälleen tai Instagram-storyynsa?

Pitäisikö seuraavan lainaajan mainita median tavoin, että ensimmäisenä asiasta kertoi henkilö XX?

Dome Karukoski ohjasi fantasia­kirjailija J. R. R. Tolkienin elämän­kertaelokuvan – tarkoituksella kuuntelematta tämän omaisia, että oma tulkinta säilyisi aidompana. © Lehtikuva / Hanna Matikainen

Dome Karukoski ohjasi fantasia­kirjailija J. R. R. Tolkienin elämän­kertaelokuvan – tarkoituksella kuuntelematta tämän omaisia, että oma tulkinta säilyisi aidompana. © Lehtikuva / Hanna Matikainen

Tositarinat eivät periydy

Tarinan omistajuuden ja faktan ja fiktion rajapintojen pohtiminen ei ole pelkkää filosofista teoriaa. Se näkyy myös käytännössä, ja sillä on jopa juridisia ulottuvuuksia.

Ne ovat tulleet tutuiksi muun muassa elokuvantekijä Dome Karukoskelle.

Karukoski on Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia ohjaajia ja osallistuu projekteihin usein päätyönsä lisäksi myös käsikirjoittajana ja tuottajana.

Hänen menestysteoksiinsa kuuluu niin tositarinoiden sovituksia – kuten Tom of Finland (2017) ja Hollywood-yhtiölle ohjattu Tolkien (2019) – kuin puhdasta fiktiotakin, kuten esimerkiksi Leena Landerin romaaniin pohjaava elokuva Tummien perhosten koti (2008) ja Cecil Day-Lewisin alias Nicholas Blaken romaanista sovitettu tuore brittisarja The Beast Must Die (2021).

”On hämmentävää, kuinka harvoin ihmiset tosissaan ymmärtävät, ettei tosiasioihin perustuvaa elokuvaakaan voi tehdä niin, että tapahtumat kopioidaan elokuvaan sellaisenaan”, Dome Karukoski sanoo.

”Totta kai silloin tehdään kaikki samat dramaturgiset valinnat kuin muissakin adaptaatioissa, jotta tarina saadaan toimimaan kaksituntisen elokuvan kaarena.”

Juuri tästä syystä hän välttää viimeiseen asti tekemästä elämäkertaelokuvia yhteistyössä kohdehenkilön tai tämän perikunnan kanssa.

Näin hän toimi esimerkiksi aidon historian hahmon, kirjailija John Ronald Reuel Tolkienin filmatisoimisessa.

Kirjailija John Ronald Reuel Tolkien

Kirjailija John Ronald Reuel Tolkien

”Ensinnäkin se on puolen miljardin arvoinen perikunta, joten ei meillä olisi ollut varaa maksaa heidän virallisesta hyväksynnästään. Ja toiseksi he tunnetusti valvovat erittäin tarkkaan kaikkia projekteja. Emme yksinkertaisesti halunneet alistaa omaa taideteostamme ulkoiselle isoveljelle.”

Taiteilijan oikeus tehdä valinta itse ja jättää perikunta projektista ulos pohjaa puhtaasti lakiin.

Omaisia on hyvä kuulla, jos haluaa tehdä ihmisestä aidon näköiskuvan, mutta mitään juridista pakkoa siihen ei ole.

Tolkienin tapauksessa kyse oli vieläpä Hollywood-elokuvasta, joten tuotantoyhtiön käytössä oli totta kai rivi ammattitaitoisia juristeja, jotka pystyivät asian vahvistamaan.

Lue myös: Näin Dome Karukoski käänsi taustansa köyhän perheen koulukiusattuna urheilijanuorukaisena voitokseen elokuvaohjaajana: ”Sain hirveästi voimavaroja ja itsevarmuutta”

tositarinat

Oliko Tolkien samanlainen murjottava nuori kuin näyttelijä Nicholas Hoult? Jos ei ollut, onko elokuva hänestä vähemmän totta? © David Appleby / Twentieth Century Fox

Elämäntarinaa saa aina tulkita

Tositarinat ja ihmisen elämän sattumukset eivät ole kenenkään ”omaisuutta”. Niistä saa kertoa värittyneitäkin tarinoita, kunhan ei loukkaa ihmisen kunniaa – ja sekin on tulkintakysymys.

”Historia ja kulttuuri ovat public domainia eli ihmiskunnan yhteistä omaisuutta”, Dome Karukoski toteaa.

”Historiallisesti merkittävät ihmiset ovat taiteelle niin sanotusti vapaata riistaa, ja se on yhteiskunnallisesti äärimmäisen tärkeää. Ääriesimerkkinä voidaan pohtia, että mitä seuraisi, jos jokin yksityinen taho omistaisi oikeuden vaikkapa Adolf Hitlerin tarinaan ja saisi päättää, minkälaisen kuvan hahmosta voi antaa.”

Karukoski toteaa kuitenkin, että taiteilija voi teoksellaan sortua kirjoittamaan historiaa uudelleen, joskus haitallisillakin tavoilla. Hän mainitsee tästä esimerkkinä Mel Gibsonin elokuvan Braveheart (1995). Siinä 1200-luvun skottisoturi William Wallace kuvataan hyvin erilaisena kuin mitä hän tiettävästi oli ollut.

Mel Gibsonin esittämä William Wallace oli todellinen skottihistorian hahmo, mutta Braveheart-elokuvalla on hyvin vähän tekemistä todellisten tapahtumien kulun kanssa. © STELLA Pictures / Splash News

Mel Gibsonin esittämä William Wallace oli todellinen skottihistorian hahmo, mutta Braveheart-elokuvalla on hyvin vähän tekemistä todellisten tapahtumien kulun kanssa. © STELLA Pictures / Splash News

Tolkien-elokuvaa tehdessä Karukoski ei kuitenkaan kokenut moraalisia ristiriitoja.

Tekijät pyrkivät luomaan kunnioittavan ja vääristelemättömän kuvauksen kirjailijasta, vaikka tämän perikunta ei virallisesti ­teosta hyväksynytkään.

”Tarjosin perikunnalle ennen julkaisua mahdollisuuden katsoa elokuva kanssani, mutta he kieltäytyivät kutsusta ja pitivät kiinni kannastaan, että tuomitsevat teoksen.”

Vastaus ei ollut yllättävä.

Teosten hyväksyminen tai tuomitseminen harvoin perustuu aitoihin näkemyksiin. Kyse on pitkälti bisnespäätöksistä.

Tositarinoiden lisäksi Dome Karukoski toki ohjaa myös puhtaasti fiktiivisiä teoksia. Hän sanoo käyttävänsä myös niissä tapauksia ja hahmoja, jotka perustuvat ­oikeaan elämään.

Myydäänkö tarina todellisten ihmisten nimillä ja tositapahtumiin perustuvana – vai pumpataanko se täyteen varoituksia, jotka muistuttavat yleisöä, että tarinahan ei missään nimessä ole tosi?

”Sen voi ajatella niinkin, että oikea ihminen ja tarinat saattavat koskettaa ihmistä syvemmin kuin täysin fiktiiviset. Ehkä se on yksi syy, miksi historian tosihenkilöt tai jokin totuus ihmisestä kiinnostavat taiteilijoita vielä vuosisatojenkin jälkeen”, sanoo Karukoski.

Historiallisesti merkittävät ihmiset ovat taiteelle niin sanotusti vapaata riistaa. © Anu Nieminen

Historiallisesti merkittävät ihmiset ovat taiteelle niin sanotusti vapaata riistaa. © Anu Nieminen

Entä jos loukkaa toisen totuutta?

Kaikki todellisuudesta lainaaminen on itsestään selvä taiteen tekemisen metodi, mutta se sisältää vaaransa.

Hiljattain Suomessa saatiin jopa esimerkkitapaus siitä, kuinka oletettu todenperäisyys ajoi tekijän vakaviin vaikeuksiin.

Kirjailija Noora Vallinkoski haastettiin oikeuteen romaanistaan Perno Mega City (Atena 2018), kun fiktiivisten hahmojen väitetyt esikuvat tunnistivat kirjasta itsensä.

Viime elokuussa Vallinkoski ja asianomistajat pääsivät asiassa sovintoon, ja kirjailija maksoi yhteensä 5 500 euroa korvauksia.

Erityisesti Noora Vallinkosken tapaus herättää perustellusti sellaisen tulkinnan, että taiteilija ja julkaisija eivät voi enää nykypäivänä luottaa siihen, että yleisö oma-aloitteisesti ymmärtää fiktion fiktioksi, jos kerran fiktiossa esitettyjä asioita voidaan pitää kunniaa tai yksityiselämää loukkaavina.

Miten fiktiiviseen hahmoon kuuluvat ominaisuudet voisivat loukata, jos ne ovat määritelmällisestikin jo tarua eivätkä totta?

Ne voivat tehdä sen ainoastaan, jos yleisö määritelmästä huolimatta olettaa taideteoksen väittävän niitä todellisuudeksi.

Elokuvantekijä Dome Karukoski tuntee tapauksen myös ja tiedostaa, että se liippaa läheltä hänenkin pohtimiaan kysymyksiä. Hän toteaa, että olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mitä oikeudessa olisi päätetty, jos tapausta ei olisi soviteltu.

Se ei silti järkytä häntä.

”Aina tulee taideteoksia, jotka loukkaavat jotakuta. Ja on tärkeää muistaa, että jokaisella ihmisellä on myös oikeus tunteisiinsa ja oikeus loukkaantua, mutta yhtä lailla taiteilijalla on oikeus taiteeseensa. Jos alusta lähtien varoo, ettei vahingossakaan koskaan loukkaa ketään, silloin ei taidetta synny ollenkaan.”

X