Seura tutki: Turve oli vaurauden lähde – Miksi takki kääntyi turvesoilla ja maa-aineksesta tulikin valtava riesa?

Aurinko roikkuu matalalla. Kirpeä pakkanen on jäädyttänyt puiden oksat läpikuultavaksi pitsiksi. Muutama talventörröttäjä puskee sarkaojasta kohti taivasta.

Naarasnevan suoalueella Soinissa, tunnin ajomatkan päässä Seinäjoelta, makaa Hangen alla 225 hehtaaria entistä turvetuotantoaluetta.

Turvetuotanto on loppumassa Suomessa nopeammin kuin kukaan osasi ajatella. Ilmastolle se on hyvä uutinen, mutta ratkottavaksi jää kysymys, mitä tuotannosta poistuville soille pitäisi tehdä.

Moni kohde lopetetaan ennen aikojaan. Jäljelle jäävä turvepatja on päästölähde, koska turve jatkaa hajoamistaan. Suurin osa entisistä turvetuotantoalueista metsitetään, mutta tutkimustieto niiden ilmastovaikutuksista puuttuu. Tätä tietoa hankitaan nyt mittausasemalla, joka on juuri pystytetty Naarasnevalle.

Soinin mittaus­tuloksia voi seurata reaaliajassa aseman verkkosivuilla. Naarasnevalla tutkitaan ilmastovaikutusten lisäksi myös metsittämisen vesistö­vaikutuksia. © Krista Luoma

Uutta tietoa vaikutuksista

Kolmen metrin korkeudella keskellä Naarasnevaa ilmaa nuuskii Helsingin yliopiston mittalaite. Se haistelee, mihin suuntaan hiilidioksidi alueella liikkuu.

Jos olisi aurinkoinen kesäpäivä ja suolla olisi yhteyttävää kasvillisuutta, mittari havaitsisi, että hiilidioksidi liikkuu ilmakehässä alaspäin. Sitoutuu kasvillisuuteen, karikkeen karttuessa myös maaperään. Taivasta kohti leijuva kaasujen vuo taas kertoisi siitä, että mikrobit syövät turvetta. Luonnon oma hajotusprosessi etenee aina, kun happi pääsee tunkeutumaan turpeeseen.

”Emme tiedä, mitä tapahtuu, kun turvetuotantoalueelle istutetaan puuntaimia. Tästä prosessista tarvitaan tutkimustietoa ja suoraa mittausdataa sen ilmastovaikutuksista”, kertoo ilmakehätutkija Annalea Lohila, joka johtaa Helsingin yliopiston ja Seinäjoen ammattikorkeakoulun yhteisestä tutkimushanketta.

Naarasnevan mittausasema on ainutlaatuinen jopa maailman mittakaavassa. Hiilidioksidin liikkeen lisäksi se raportoi tuulen suuntaa, ilmankosteutta, maan lämpötilaa sekä auringonvalon määrää ja sen heijastumista takaisin taivaalle.

Maanomistaja Antti Laakso (vas.) ja hankkeen erityis­asiantuntija, dosentti Risto Lauhanen katselevat hiilidioksidia mittaavaa laitetta. © Krista Luoma

Laitteet kertovat jopa siitä, miten Naarasnevalle istutettavat puut vapauttavat ilmoille orgaanisia höyryjä. Niitä samoja, jotka hakkuuaukealla tuntuvat nenässä pihkantuoksuna. Kaikkea tätä tehdään, jotta entisen turvetuotantoalueen ilmastovaikutuksista voitaisiin lausua jotain varmaa.

”Metsittäminen ei välttämättä ole ilmaston kannalta paras vaihtoehto, vaikka puut hiilidioksidia sitovatkin. Lähtöoletus on, että turve ei pysy maassa metsityksen jälkeen, vaan jatkaa hajoamistaan. Ainoa tapa estää turpeen hajoamista olisi peittää se taas vedellä, ennallistaa suoksi tai lintukosteikoksi.”

Selvittämättä on sekin, missä vaiheessa päälle istutettava metsä on riittävän suurta, että alue muuttuu hiili­nieluksi – siis kasvavaksi hiilivarastoksi, joka sitoo hiiltä enemmän kuin päästää. Jos Lohilan pitäisi arvata, hän arvaisi, että se vie ainakin vuosikymmenen.

Nyt maahan ei tosin sitoudu mitään. Hiilen vapautuminenkin on vähäistä. Lumen alla kymmenen sentin syvyydessä maan lämpötila on joulukuun alussa enää niukasti plussalla. Tammikuussa routa on jo pureutunut maahan. Luonto lepää ja odottaa kevättä.

Kun kevät sitten koittaa, Naarasneva muuttuu taimikoksi.

Perintömaata äidiltä

Päätöksen Naarasnevan metsittämisestä ja alueen antamisesta tutkimuskäyttöön teki Antti Laakso, alueen maanomistaja.

Talousmetsän hoitamisesta hänellä on kokemusta nuoresta saakka.

”Naarasneva on osa äitini kotitilaa. Itse olen omistanut alueen nyt 10 vuotta. Pitkään olen jo tiennyt, että tämä päivä tulee, kun minun pitää päättää, mitä alueelle turvetuotannon jälkeen tehdään.”

Vapo Oy, valtio-omisteinen turvealan jättiläinen, ­alkoi jyrsiä Naarasnevalta turvetta poltettavaksi 1970-luvulla. Ennen sitä karulla nevalla kasvoi suovarpuja, rahkasammalta ja saroja. Rämeisillä reuna-alueilla taas kitukasvuisia mäntyjä ja tupasvillaa.

”Entinen turvetuotantoalue on maanomistajan näkökulmasta haastava kohde. Siitä on 40 vuotta, kun istutin ensimmäisen puuntaimeni. Siinä ajassa olen oppinut, että nöyrästi pitää luonnon ehdoilla tehdä valintoja.”

Nyt alue on palannut Laakson haltuun. Lähiympäristön puustoa mukaillen Naarasnevalle nousee ensi keväänä mäntyä.

Ehkäpä aluetta ei 30 vuoden kuluttua enää erota entiseksi suoksi. Tie sinne voi tosin olla mutkikas. Vesi voi nousta. Hirvet syödä taimia.

Routa voi ensimmäisenä talvena irrottaa nuoret männyt ja nostaa niiden juuret maan pinnalle.

Jälkikäyttöön vaikuttavat alueen luontaiset ominaisuudet. Esimerkiksi voimakkaasti vettyvää suoaluetta on pirullista metsittää. Juuret tukehtuvat veteen. Toisaalta kaikki alueet eivät yhtä helposti palaudu kosteikoksi tai ennallistu suoksi.

Myös taloudelliset vaikutukset painavat. Suosituin vaihtoehto maanomistajien keskuudessa on istuttaa turvetuotantoalueelle puita.

Siksi tietoa tekojen ilmastovaikutuksista tarvitaan kipeästi.

Maanomistaja Laakso kertoo, että ennen taimikon istuttamista alueen ojitus kunnostetaan, koska soille tyypillinen märkyys haittaa metsänkasvatusta merkittävästi. © Krista Luoma

Turvetuotanto seis äkkipysäyksellä

Turvetuotanto on Suomessa loppumassa kuin seinään, koska päästöoikeuden hinta on noussut historiallisen korkeaksi.

Tehottomaksi kritisoitu päästökauppa yllätti ja toimi sittenkin. Fossiilisten polttoaineiden hintalappu kohosi vuoden 2021 aikana noin 30 eurosta yli 80 euroon.

Olisi turvetuotanto loppunut joka tapauksessa, joskus. Suomi on sitoutunut YK:n ja EU:n yhteisiin ilmastotavoitteisiin, ja turve aiheuttaa kohtuuttoman paljon päästöjä suhteessa siihen, että sen osuus Suomen energiantuotannosta on varsin pieni.

Sanna Marinin (sd.) hallitus oli ensimmäinen, joka rohkeni asettaa konkreettisen tavoitteen: käyttö puolittuu vuoteen 2030 mennessä. Sen jälkeen käytöstä luovutaan nopealla tahdilla.

Aivan näin nopeaa lopetusta ei kuitenkaan ajatellut edes Suomen hallitus. Eikä ilmeisesti kukaan muukaan. Miten ihmeessä turvetuotannon loppuminen tuli kaikille niin suurena yllätyksenä, ettei poliittisia päätöksiä tehty aikaisemmin?

Tuotannon mittavat ilmastopäästöt ovat olleet tiedossa pitkään. Samoin hiilidioksidin ilmastoa lämmittävä vaikutus.

Pelastavaa energiaa öljyn tilalle

Ensimmäiset sarkaojat Naarasnevalle kaivettiin vuonna 1974. Tuohon aikaan valtion energiapolitiikassa ei kuulunut huoli ympäristön tilasta. Neuvostoliitosta oltiin kuultu tuulieroosiosta, mutta meillä ei yhtä valtavia tuotantokenttiä ollut.

Suomessa suurempi kysymys liittyi energian saatavuuteen. Elettiin nimittäin öljykriisin aikaa. Siksi valtiolla oli projekti. Turvetuotanto käynnistettiin siellä, missä tuotantosuot olivat lähellä: Pohjanmaalla, Keski-Suomessa, Pohjois-Karjalassakin.

”1970-luvulla oli vahva näkemys siitä, että valtion pitää ohjata energiantuotantoa ja turve sopi tähän kuvioon”, kertoo ympäristöhistorian tutkija Esa Ruuskanen Oulun yliopistosta.

Turpeen ympärille rakennettiin kokonainen järjestelmä, jonka veturina toimi Valtion polttoainekeskus, josta myöhemmin tehtiin Vapo Oy. Alkuun teknologiaa ja tietoa hankittiin Neuvostoliitosta, mutta pian tarvittavaa tekniikkaa kehitettiin jo kotimaassakin.

Kunnat rakensivat omia voimalaitoksiaan edullisilla lainoilla. Ensimmäinen nousi Kuopion Haapaniemeen. Perässä tulivat Oulu ja Jyväskylä. Vapoa rahoitettiin, verotukia jaettiin. Puskettiin pystyyn kokonainen ala.

”Ilman valtion tukea turpeesta ei olisi koskaan tullut merkittävää energianlähdettä Suomessa. Turvetuotantoa oli kokeiltu jo toisen maailmansodan aikaan, mutta ilman valtion tukia ala ei ollut kannattava, vaan hävisi kivihiilelle.”

Nyt se on häviämässä taas. Tosin ei kivihiilelle, vaan käynnissä olevalle energiasiirtymälle, joka on kokoluokaltaan megalomaaninen. Yhteiskunnat siirtyvät kompuroiden fossiilisista uusiutuviin energialähteisiin.

Turve oli unohdetun kansan elättäjä

Monet samoista syistä, joilla turvetuotantoa perusteltiin 1970-luvulla, kuuluvat turvekeskustelussa yhä.

Työpaikat. Aluepolitiikka. Huoltovarmuus. Mikään näistä ei näytä 2020-luvun maailmassa olevan mittaluokaltaan niin suuri kysymys, että se pelastaisi suurempaa turvetuotantoa.

Vapo, joka kasvojenkohotuksena vaihtoi nimensä Neovaksi, on jo ilmoittanut lopettavansa energiaturpeen tuotannon kokonaan. Yhtiö säilyttää valmiutensa tuottaa pieniä määriä energiaturvetta huoltovarmuuden takia – jos Suomesta alkaa huveta tuontipolttoaine.

Nyt turpeesta puhutaan keskustalaisena projektina, koska tuotanto keskittyy sen vahvoille kannatusalueille. Nykyisessäkin hallituksessa juuri keskustan kipuilu on johtanut riitelyyn ja veivauksiin.

Kertaalleen poistettu verotuki pyörrettiin toukokuussa lupaamalla turpeelle jatkoaikaa pienissä voimalaitoksissa. Markkinoilla luopumispäätös on tehty, mutta poliitikot tekohengittävät alaa vielä, vaikka sillä on jo toinen jalka haudassa. Miksi ihmeessä?

Perussuomalaiset kilpailevat kunnissa samoista äänistä kuin keskusta. Turpeenpolton isoista linjoista tai päästövähennyksistä ei päätetä kuntatasolla, mutta silti aihe kelpasi perussuomalaisten asialistalle edellisissä kuntavaaleissa.

Kun hallitus riitelee turpeen verotuista, kuten se on pariin otteeseen tällä hallituskaudella tehnyt, on helppo unohtaa, että 1990-luvulle saakka alalla oli kaikkien suurten puolueiden kannatus.

”Ei turve yhden puolueen tuella olisi menestynyt. Ahon hallitus kannatti vielä turpeenpolttoa. Vasta Lipposen hallitus otti ensimmäistä kertaa asiaan pienen varauksen”, ympäristöhistorioitsija Ruuskanen kertoo.

Suuret energiasiirtymät eivät ole koskaan helppoja. Kyse on monimutkaisista ja moniulotteisista kysymyksistä. Siitä mille yhteiskunnat ovat rakennettu.

Turveteollisuus kiinnittyi jo 1970-luvulla työllisyyteen. Ala toi työpaikkoja nimenomaan maaseudulle, josta töiden löytäminen oli muuten vaikeaa. Se toi työpaikkoja myös metalliteollisuuteen, joka valmisti kotimaisiin voimalaitoksiin kattiloita.

Ihmiset valuivat kaupunkeihin ja taajamiin. Oli kyse kuntien verotuloista. Oli kyse siitä, voiko pienellä seutukunnalla enää asua. Pitääkö lähteä sieltä, missä oma suku on ehkä vuosisatoja asunut. Siksi turpeesta luopuminen sattuu yhä.

Turpeen osuus Suomen energiantuotannosta on alle 5 prosenttia. Ala työllistää suoraan ja epäsuorasti vain noin 2 500 ihmistä.

Ei se enää 2020-luvulla ole suuren mittaluokan kysymys edes maakunnan tasolla. Mutta ala on niin voimakkaasti keskittynyt, että niissä pienissä kunnissa ja kylissä, joissa turvetuotantoa on, lähes jokainen tuntee jonkun, joka saa elantonsa turpeesta.

Muutkin alat kokevat saman

Turve ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen kysymys. Sama siirtymä on käynnissä lukuisilla muillakin elinkeinoelämän aloilla. Ja meidän kaikkien arjessa.

Siksi turvekeskustelusta kannattaisi ottaa oppia.

Tulevaisuudessa joudutaan uudistamaan esimerkiksi maataloutta. Pitäisikö meidän keskustella nyt esimerkiksi siitä, miten maataloustuottajille kompensoidaan huomisen tappiot?

Tai tuoko maatalouden siirtymä uusia, yllättäviä ympäristökysymyksiä ratkottavaksi?

Sellaisia kuin Naarasnevan turvepatja. Voisiko kerrankin katsoa asioita 30 vuoden aikajänteellä jo nyt?

Ainakin maataloudessa on odotettavissa samanlaista luopumisen tuskaa kuin turvealalla. Luopumisessa ei ole kyse vain elinkeinosta, vaan myös sukuperinnöstä ja elämäntavasta. Ja se voi entisestään syventää yhteiskunnallista erimielisyyttä.

”Jos ilmastopoliittisia toimia hoidetaan huonosti, se voi johtaa siihen, että Suomen ilmastopolitiikka kyseenalaistetaan laajemminkin”, sanoo tutkija Hanna Lempinen.

Kärjistyvä erimielisyys voi myös vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen – siihen ketkä pääsevät päättäviin asemiin. Näin kävi Amerikassa, jossa Donald Trump voitti presidentinvaalit yhtenä kärkenään juuri hiiliteollisuuden ahdinko.

”Entisellä turvetuotantoalueella on valmiina tiestö ja vesiensuojeluun tarvittavat laskeutusaltaat. Se on etu, kun aluetta aletaan metsittää”, kertoo Risto Lauhanen. © Krista Luoma

Valtion hylkäämät

Menneiltä vuosikymmeniltä juontaa juurensa myös toinen iso ongelma, joka äkkiluopumisesta seuraa.

Valtion suuren turvehankkeen johtotähti, Valtion polttoainekeskus, yhtiöitettiin vuonna 1984 Vapoksi. Suomalainen järjestelmä rakennettiin alihankinnalle ja yrittäjyydelle. Turvetta nostivat itsenäiset yrittäjät turvepaikkakunnilla.

”Turvetuotannossa käytetään osin koneita, jotka eivät sovellu mihinkään muuhun. Näitä lainoja on otettu omalla riskillä. Siihen on vielä viimeisen 10 vuoden sisällä kannustettu. Lainoihin on kiinnitetty henkilökohtaista omaisuutta ajatuksella, että näitä koneita voi käyttää useita vuosikymmeniä”, kertoo Hanna Lempinen, Lapin yliopiston arktisen keskuksen vieraileva tutkija.

Lempinen on tutkimuksessaan vertaillut sitä, miten eri maissa energiasiirtymiä on hoidettu. Irlannissa on käynnissä vastaava prosessi. Maa on tehnyt päätöksen, että se luopuu turvetuotannosta. Mutta siellä siirtymä on helpompi. Alaa ovat pyörittäneet valtion työntekijät, jotka saavat muutosturvansa eropaketteina. Niskassa eivät paina valtavat lainat.

Suomen turvetuotannosta luopumista Lempinen kuvaa hallitsemattomaksi. Tilanteessa ei tuottajien näkökulmasta ole mitään reilua. Politiikka tempoilee hallituspohjasta riippuen. Vielä vuonna 2008 Suomen hallitusohjelmassa oli kirjaus, että Suomi edistää turpeen luokittelua hitaasti uusiutuvaksi energialähteeksi. Asiaa piti lobata kansain­välisesti. Tuottajille viestittiin, että turpeen polton haluttiin jatkuvan.

”Reilun siirtymän aikajänne on kymmeniä vuosia. Poliittisten päätösten pitäisi olla johdonmukaisia. Pitäisi olla tiedossa, miten siirtymistä elinkeinosta pois tuetaan, miten tappiot korvataan ja siihen tarvittava rahoitus ­pitäisi olla käytössä siinä vaiheessa, kun siirtymä tapahtuu. Näitä päätöksiä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.”

Yrityksiä on mennyt konkurssiin ja lisää on odotettavissa. Silti meillä vasta keskustellaan siitä, miten jo pitkällä oleva siirtymä hoidetaan.

Tilanteessa ei tuottajien näkökulmasta ole mitään reilua. Politiikka tempoilee hallituspohjasta riippuen.

Alustavien tulosten mukaan jäljellä ­oleva pohjimmainen turve ei hajoa kovin nopeasti. Tilanne voi kuitenkin muuttua, kun päälle istutetaan metsää. © Krista Luoma