Venäläiset myönsivät ”äärimmäiset” radioaktiiviset saastelukemat – lähteenä Fennovoiman mahdollinen uraanin toimittaja?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Muslyumovon kylässä asuva traktorikuski Vakil Batyrshin, 60, oli vuonna 1987 terve mies. Sitten hän muutti radioaktiivisia jätteitä sisältävän Tetsha-joen varteen. © Kari Hautala/Otavamedia
Tšeljabinskin alueella mitattiin syyskuussa tuhatkertaisesti normaalit määrat ylittivä pitoisuuksia ydinreaktoreissa syntyvää radioaktiivista isotooppia. Mittauspaikan lähellä sijaitsee Majakin ydinjätteenkäsittelylaitos, jossa Seura vieraili syyskuussa 2014.

Venäläiset viranomaiset vahvistivat maanantaina, että maan eri osissa on syyskuussa mitattu ”äärimmäisen korkeita” pitoisuuksia ruteniumin radioaktiivista isotooppia 106, jota syntyy ydinreaktoreissa.

Korkeimmat rutenium-pitoisuudet mitattiin Tšeljabinskin alueella, lähellä Majakin ydinjätteenkäsittelylaitosta. Seura vieraili Fennovoiman uraanintoimittajaksi ehdolla olevan laitoksen ympäristössä syyskuussa 2014.

Ydinvoiman varjopuolet ovat kurittaneet Majakin lähikylien vuosikymmenien ajan. Oheinen reportaasi kertoo pitkään vaiettujen ydinkatastrofien historiasta ja nykypäivästä. Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 16.10.2014 sekä Seuran printtilehdessä 41/2014.

 

Ydinfirman takapiha

Rätinä tuo mieleen rikkinäisen radion, mutta nyt ei etsitä toimivaa taajuutta. Nyt tarkastetaan, kuinka kauan Tetsha-joen rantatörmällä on turvallista seisoa.

Joki virtaa Itä-Uralilla sijaitsevan Muslyumovon kylän laidalla. Greenpeacen ydinvoima-asiantuntija Aleksei Kiselevin geiger-mittari kertoo, ettei rantaan kannata leiriytyä.

”Nyt laite villiintyy”, levälauttojen peittämän joen vesirajassa seisova Kiselev sanoo. Hän näyttää lukemaa: 18 mikrosieverttiä tunnissa.

50 kilometrin päässä sijaitsevassa Tšeljabinskin teollisuuskaupungissa geiger-mittarin lukema oli 0,12.

Jos tällä rantatörmällä seisoisi koko vuoden, saisi 150-kertaa sen säteilyannoksen, jolle suomalainen keskimäärin samassa ajassa altistuu.

Säteilyn lähde, Majakin entinen ydinasetehdas ja nykyinen ydinpolttoaineen käsittelylaitos, sijaitsee Tetshan yläjuoksulla, parinkymmentä kilometriä Muslyumovosta luoteeseen. Lähimpiin asuintaloihin on joen rannasta matkaa vain satoja metrejä.

”Tässä paikassa on tapana käydä kalassa”, Tetshan ympäristössä ikänsä asunut Gosman Gabtrov kertoo ja katsoo törmältä ruskeana virtaavaan veteen.

Pimitetty ydinkatastrofi

Tšernobylin ja Fukushiman tuntevat kaikki. Majakista harva on kuullut, vaikka laitos on aiheuttanut ydinvoiman historian toiseksi tuhoisimman onnettomuuden.

Se ei ole sattumaa: Itäisellä Uralilla sijaitsevan ydinenergiakompleksin toimintaa on aina suojeltu kuin valtionsalaisuutta. Venäjän valtiollisen ydinvoimayhtiö Rosatomin nykyään omistaman laitoksen ympärillä on kymmenien kilometrien suojavyöhyke.

Kun Majak perustettiin 1940-luvun lopulla, sen toiminta oli nykyistäkin salaisempaa. Siperian aroille pystytetyn laitoksen alkuperäinen tehtävä oli valmistaa Neuvostoliiton ensimmäinen ydinase.

Valmista tuli vuonna 1949, ja pommi räjäytettiin Semipalatinskin alueella.

Täällä pamahti kahdeksan vuotta myöhemmin. Majakin kyljessä sijaitsevassa Kyshtymin kaupungissa 29. syyskuuta 1957 korkea-aktiivista nestemäistä jätettä sisältänyt säiliö kuumeni ja räjähti.

Räjähdyksen aiheuttamalle ydinsäteilylle altistui arviolta 272 000 Majakin lähialueilla asunutta ihmistä. Katastrofin laajuus pimitettiin jopa paikallisilta asukkailta.

Yleiseen tietoon tapahtumat tulivat vasta vuonna 1993, Neuvostoliiton romahdettua.

Loviisan palautukset

Ydinaseplutoniumin tuotanto Majakissa päättyi vuonna 1987.

Suomen säteilyturvakeskuksen (STUK) vuonna 1994 tekemän vierailun ja sen jälkeen syntyneen raportin mukaan pommien valmistuksen lopettaminen vähensi myrkyllisiä päästöjä huomattavasti.

Majakista voisi kirjoittaa luvun Neuvostoliiton kansalaisiaan ja ympäristöä kohtaan osoittamaa piittaamattomuutta kuvaavaan historiikkiin. Ydinlaitoksen aiheuttamista saasteista ei kuitenkaan voi syyttää yksin kommunisteja.

Vuonna 1976 Majakissa otettiin käyttöön käytetyn ydinpolttoaineen jalostamiseen soveltuva yksikkö. Vuoteen 2007 mennessä Majak oli ottanut ulkomailta vastaan yli 1 500 tonnia käytettyä ydinpolttoainetta. Noin viidesosa siitä on peräisin Suomesta.

Loviisan venäläisvalmisteiset voimalat olivat Majakin suurimpia asiakkaita kunnes lainmuutos kielsi ydinjätekuljetuksen vuoden 1995 lopussa.

Majak ei ole ydinjätteen loppusijoituspaikka. Se on kierrätyslaitos, jalostamo, joka kykenee prosessoimaan vuodessa jopa 140 tonnia käytettyä ydinpolttoainetta uudelleenkäytettäväksi.

”Majak on Rosatomin keskeinen ydinpolttoaineen uudelleenkäsittelylaitos”, STUK:n laadunvalvonnasta vastaava päällikkö Risto Sairanen kertoo.

Siksi Majak on todennäköisesti Fennovoiman tuleva yhteistyökumppani.

Fennovoimaa Majakista?

Majakissa käytetyssä jalostusprosessissa uraani erotetaan käytetyn polttoaineen muista osista liuottamalla. Kun uraani on saatu erotelluksi, se muutetaan kaasuksi uudelleen väkevöimistä varten. Jalostusprosessin sivutuotteena syntyy suuria määriä radioaktiivisia aineita sisältävää nestettä ja muita kemiallisia jätteitä.

Uraanin erottelu tapahtuu Majakissa, sen uudelleen väkevöiminen puolestaan jollain Rosatomin polttoaineyksikön TVEL:n laitoksista.

Väkevöity uraani päätyy ydinreaktoreiden polttoainesauvoihin.

”Louhitusta uraanista ja jälleenkäsitellystä uraanista tehdyt sauvat käyttäytyvät reaktorissa samalla tavalla”, STUK:n Sairanen sanoo.

Jälleenkäsitellyn uraanin markkinat ovat kuitenkin pienet.

”Noin viisi prosenttia maailman ydinvoimaloista käyttää jälleenkäsiteltyä uraania.”

Fennovoima on päättänyt käyttää jälleenkäsiteltyä ydinpolttoainetta Pohjois-Pohjanmaan Pyhäjoelle rakennettavassa voimalassa. Rosatom omistaa voimalasta kolmanneksen. Se toimittaa myös laitoksen reaktorin ja kymmenen ensimmäisen vuoden polttoaineen.

Lähettäjä on todennäköisesti Majak.

”Polttoaine valmistetaan jollakin TVEL:n polttoainetehtaista Venäjällä. Polttoaineen valmistuspaikat tarkentuvat vasta myöhemmin. On myös mahdollista, että Fennovoiman uraani tulee Majakin kierrätyslaitokselta”, Fennovoiman sidosryhmäpäällikkö Tuomo Huttunen sanoo.

Hän ei kuitenkaan nimeä toista vaihtoehtoa. Huttunen vakuuttaa, että kymmenen vuoden sopimuksen umpeuduttua Fennovoima voi osaa ydinpolttoainetta muualtakin.

”Yhdysvaltalainen Westinghouse on toimittanut uraania venäläisvalmisteisiin reaktoreihin, joten teknistä ongelmaa ei pitäisi olla. Kysymys on kuitenkin kilpailutilanteesta. Jos yhden toimittajan hinta ja laatu ovat hyviä, ei toimittajaa ei ole syytä vaihtaa.”

Länteen voimakkaasti kurkottava Rosatom on ollut vahvoilla tarjouskilpailuissa. Westinghouse ja Areva ovat hävinneet useita hintakilpailuja valtion avokätisesti tukemalle venäläisyhtiölle.

Uudelleenkäsitellyn ydinpolttoaineen käytössä Huttunen ei näe ongelmaa.

”On ekologista rikastaa jo käytettyä uraania. Silloin ei tarvitse louhia uutta”, Huttunen sanoo.

”Pääsemme myös arvioimaan huolella harkitsemiemme polttoainelaitosten toimintaa ja varmistamaan, että se vastaa Fennovoiman eettisiä standardeja.”

Säteilystä sairas

Vaikka raha ei riitä edes välttämättömiin lääkkeisiin, Nazhiya Akhmadeeva, 53, ei tingi vieraanvaraisuudesta. Kukikas huivi päässä hääräävä emäntä kattaa pöytään suklaata, viinirypäleitä, leipää, mansikkakiisseliä ja leivitettyä kalaa.

Akhmadeevan perheen keltaseinäinen ja punakattoinen koti sijaitsee Muslyumovon kylän uudessa osassa, Novomuslyumovossa. Samanlaisia puutaloja seisoo riveissä parin kilometrin päässä Tetsha-joesta.

Joki on ongelma. 1940- ja 50-lukujen taitteessa Tetshaan laskettiin huomattavia määriä laimentamatonta radioaktiivista nestettä. Ydinpommihuuman keskellä ydinjätteiden ympäristö- ja terveysvaikutuksista ei piitattu lainkaan.

Kylän talot on rakennettu valtion avustusten turvin ja niihin on 2000-luvulla evakuoitu saastuneen joenvarren asukkaita. Novomuslyumovossa asuu kuitenkin vain murto-osa koko kylän 7 400 asukkaasta.

”Talo on talvella jääkylmä. Kaasuputkea ei ole rakennettu, eivätkä vesiputket toimi kunnolla”, Nazhiya kertoo.

Karvalakkiin ja nahkatakkiin sonnustautunut Kamil, 18, kävelee hermostuneesti ympäri pientä asuntoa. Välillä aikamiespoika marssii keittiöön ja esittelee vieraille muovisia leikkiautojaan.

Epäluonnolliseen sykkyrään taipuneet sormet ojentavat leluja vieraille, mutta Kamil ei sano mitään.

”Hän ei osaa puhua, mutta ymmärtää kyllä puhetta. Kamil kärsii hyperaktiivisuudesta, jonka lääkärit ovat diagnosoineet johtuvan liian säteilystä”, Nazhiya sanoo ja pyyhkii pojan leuasta kuolaa keittiöpyyhkeeseen.

Kamil säntää takaisin olohuoneeseen. Hän ei pysty pysymään hetkeäkään aloillaan.

”Nyt Kamil on rauhallisimmillaan oikeanlaisen lääkkeen ansiosta. Hän tarvitsee lääkkeitä myös pystyäkseen nukkumaan. Öisinkin häntä on kuitenkin rauhoiteltava parin tunnin välein. Se uuvuttaa meidät.”

Teetä ja kyyneliä

Kamilin Marat-isä, 65, ohjaa vieraita ahtaan keittiön pöydän äärelle ja ojentaa höyryäviä teekuppeja.

”Ei tarvitse pelätä, vesi on puhdasta eivätkä kalat ole peräisin Tetshasta”, Nazhiya sanoo.

Kylän juomavesiä tutkineet terveysviranomaiset ovat toista mieltä. Vuonna 2007 julkaistussa Tšeljabinskin ympäristön asuinoloja kuvaavassa raportissa Muslyumovon kaivoveden radioaktiivisuuden sanotaan olevan 2–3 kertaa keskimääräistä suurempi. Kehoon päästyään radioaktiivisuus aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin ulkoinen säteily.

Kaivovesi ei ole ainoa lähde Muslyumovon asukkaita rasittavalle liikasäteilylle. Kyläläiset ovat tuskallisen tietoisia siitä.

”Kamilin sairaus johtuu Tetshan saasteista. Joen pilaamisesta ovat vastuussa Majak ja Rosatom”, Nazhiya sanoo.

”Oikean lääkityksen ja erityisopetuksen turvin hän voisi oppia puhumaan. Täällä opetusta ei kuitenkaan ole.

Tee alkaa jäähtyä, mutta monessa kupissa olisi vielä juotavaa. Kalavati on pysynyt koskemattomana.

Vieraat puuhaavat lähtöä. Akhmadeevan perheelle se ei ole vaihtoehto. Nazhiya purskahtaa itkuun kuvaillessaan, mitä odottaa tulevaisuudelta.

”En näe mitään tulevaisuutta. Viimeisen neljän vuoden ajan emme ole eläneet, ainoastaan selviytyneet.”

Myrkkyjoki

Suomen Säteilyturvakeskuksen vuonna 1994 laatima raportti pitää Tetshaan päästettyä radioaktiivista nestettä Majakin pahimpana saastumisongelmana.

Jokeen lasketut ydinjätteet kulkeutuivat 240 kilometrin mittaisen joen alajuoksulle ja lähialueen järviin.

”Patoaltaiden pohjalla ja vedessä sekä myös joen pohjalla olevia radioaktiivisia aineita siirtyy edelleen jokiveteen”, raportissa todetaan.

Joen tulviessa keväisin radioaktiiviset aineet leviävät rannan maaperään.

Säteily aiheuttaa erityisesti syöpäsairauksia.

Venäjän Radiologisen lääketieteen keskus julkaisi vuonna 2001 Muslyumovon asukkaiden terveydentilaa kartoittavan ja 50 vuoden seuranta-aineistoon perustuvan tutkimuksen. Sen mukaan 153 iältään 50–60-vuotiasta kyläläistä kärsi kroonisesta säteilyn aiheuttamasta sairaudesta.

Vuosina 1950–82 Muslyumovon syöpäkuolleisuus oli noin 12 prosenttia keskimääräistä korkeampi.

Muissa Tetshan varrella asuvista ihmisistä tehdyissä terveystutkimuksissa on havaittu alueella sairastetulla leukemialla ja säteilyllä olevan vahva yhteys.

Lisäksi tulevat erilaiset fyysiset epämuodostumat.

Traktorimies Vakil

Eläkkeellä oleva traktorinkuljettaja istuu Muslyumovon uudella alueella sijaitsevan mökin ahtaassa olohuoneessa. Vakil Batyrshinin, 60, kaula on turvonnut palloksi.

Silmät vilkuilevat vuoroin vieraita, vuoroin tv:ssä pyörivää saippuasarjaa, jossa itämainen kaunotar tanssii huntujen keskellä.

Vakil jättää puhumisen vaimolleen.

Miznifa Getaullina kertoo, että pariskunta evakuoitiin Novomuslyumovoon neljä vuotta sitten.

Sitä ennen he asuivat Tetsha-joen rannassa, kivenheiton päässä rantatörmästä, josta geiger-mittari erotti yhä poikkeuksellisia lukemia.

Sinne Miznifa ja Vakil olivat muuttaneet vuonna 1987.

”Silloin Vakil oli vielä terve ja erittäin kova työmies”, Miznifa kertoo.

Monien muiden Majakia ympäröivien kylien tapaan Muslyumovo oli Neuvostoliiton aikaan kolhoosien sijoituspaikka. Kyshtymin ydinräjähdyksen saastuttamilla pelloilla viljeltiin kasviksia ja viljaa.

1950- ja 60-luvuilla Kolhoosien lehmät laidunsivat Tetshan veden huuhtomaa ruohoa ja joivat myrkyllisestä joesta.

”Jos teimme töitä joen vieressä, otimme sieltä teevettä”, kolhoosissa työskennellyt Miznifa muistelee.

”Kukaan ei varoittanut vedestä, mutta välillä näimme jonkun ottavan sieltä näytteitä.”

Myöhemmin joen penkereitä syvennettiin ja lopulta joki aidattiin. Koska toimia ei selitetty, kyläläiset jatkoivat joessa kalastamista ja uimista. Kylän lapsilla ei ollut muutakaan uimapaikkaa.

Huhuja saastuneisuudesta toki liikkui.

Ne muuttuivat todeksi, kun Vakilin imusolmukkeet alkoivat turvota luonnottomasti.

Traktorikuski menetti työkykynsä ja joutui leikkaukseen. Siitä ei kuitenkaan ollut pysyvää hyötyä.

”Vakililla on jatkuvaa kipua. Hän heräilee öisin ja huutaa tuskasta. Särkylääke auttaa vain hetken. Vakil tarvitsisi uuden leikkauksen”, Miznifa kertoo.

Vaikka Vakilin sairauden ja säteilyn yhteys on myönnetty, korvaukset ovat jääneet saamatta.

”Leikkauksen jälkeen hänet on merkitty terveeksi, vaikka hänen vointinsa huononee jatkuvasti”, Miznifa sanoo.

Periytyvät vammat

Ulos tupakalle livahtanut Vakil ei ole ainoa vakavasti sairas perhepiirissä. Miznifa sanoo kärsivänsä kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Setänsä hän kertoo kuolleen syöpään.

Miznifa osoittaa sormellaan lipastoon liimatun tytön kuvaa: tummahiuksinen lapsenlapsi Karima, 6, hymyilee suloisesti.

”Hänen älynsä toimii normaalisti, mutta tytön jalat ovat kasvaneet kieroon. Säteilyn vaikutukset periytyvät meiltä lapsillemme ja lapsenlapsemme.”

Uuden Muslyumovon maaperästä on mitattu poikkeuksellisen suuria radon-kaasupitoisuuksia. Radon lisää keuhkosyövän riskiä.

”Viranomaiset eivät ole suoraan myöntäneet epäterveellisiä kaasupitoisuuksia, mutta eräs paikallinen asukas on tehnyt niistä selvityksiä Moskovassa. Talot rakentaneita urakoitsijoita myös kiellettiin rakentamasta kellareita.”

Miznifan olemus kielii turhautuneisuudesta.

”Jos maaperässä kerran on radonia, miksi meidät siirrettiin tänne?”

Saastuttaminen jatkuu

Kierrätys herättää positiivisia mielikuvia, mutta uraanin uudelleenkäsittelyssä on hyvin epäekologisia sivuvaikutuksia.

Nykyisellään prosessia ei toteuteta teollisessa mittakaavassa tavalla, josta ei syntyisi huomattavia määriä nestemäistä radioaktiivista jätettä.

STUK:n vuoden 1994 raportin mukaan Majakissa osa jätteistä varastoidaan asianmukaisiin maanalaisiin säiliöihin, mutta matala- ja keskiaktiivisia jätteistä lasketaan edelleen Karatshai- ja Staroe Boloto -järviin.

Tarkkoja määriä tai pitoisuuksia ei suomalaisvieraille tuolloin haluttu kertoa, ”sotilaallisen toiminnan edellyttämän salassapidon” nimissä.

Venäjän säteilyturvaviranomaisen Gosatomnazdorin vuonna 2003 julkaiseman raportin perusteella Tetshan ydinjätteillä kuormittaminen ei suinkaan ole historiaa.

Vuonna 2002 mitattu radioaktiivisen stronzium-90-aineen pitoisuus oli 1.6 kertaa suurempi kuin vuotta aikaisemmin.

Suurempi luku ylitti normaalitason kolminkertaisesti.

Rosatomin imagokupru

Majakin omistava valtiollinen ydinenergiayhtiö Rosatom operoi miljardibudjetilla. Silti yritykseltä ei liikene rahaa säteilevien kylien viimeisten asukkaiden evakuointiin.

Venäjän Greenpeacen energiayksikköä johtavan Vladimir Chuprovin mukaan asetelman selittää Rosatomin voimakas pyrky länsimarkkinoille.

”Kun Majakin uhreille maksetaan korvauksia, samalla myönnetään laitoksen haitat. Se taas rasittaa yrityksen imagoa ulkomailla”, Chuprov sanoo.

Vaikka Majakin kylmän sodan aikaiset katastrofit tunnustettiin 1990-luvun alun vapautumisen vuosina, Vladimir Putinin ajan ylpeä ja nationalistinen Venäjä on pitänyt pesäeroa laitoksen synkkään historiaan.

Ikävän menneisyyden muisteleminen on jäänyt paikallisten harteille. Kyshtymin vuoden 1957 ydinräjähdyksestä pahasti kärsineessä Tatarskya Karabolkassa onnettomuuden muistopäivien järjestäminen on ollut Gulehere Ismailoven, 67, harteilla.

Pippurinen tataarirouva muistaa kohtalokkaan syyskuun päivän piinallisen hyvin.

Kuoleman perunapelto

Karabolkan kolhoosikylässä varttunut Gulehera Ismailoven oli 11-vuotias, kun syyskuun 29. päivänä 1957 nousi sienen muotoinen pilvi ja paineaalto särki ikkunoita.

”Rintamalla olleet miehet kiipeilivät puihin ja huutelivat sodan alkaneen”, Gulehere kertoo itämaisen mattojen koristamassa olohuoneessaan.

Pian Karabolkan lapset komennettiin töihin.

”Meidät käskettiin pellolle keräämään perunoita, joita oli määrä kantaa kuoppaan. Syytä toiminnalle ei kerrottu.”

Perunakuoppa peitettiin mullalla, mutta kun nälkä syksyn tullen iski, ihmiset tonkivat niitä pataansa. Heti räjähdyksen jälkeen tehdyillä peltotöillä oli karmeita seurauksia.

”Räjähdyksen jälkeisinä vuosina kylässä kuoli useita lapsia.”

Karabolkan naapurikyliä alettiin kaikessa hiljaisuudessa evakuoida. Venäläiset tekivät lähtöä, mutta kylän tataarit pidettiin pimennossa. Muistot nostavat kyyneleet Guleheren silmiin.

”Tuntuu kuin meidät tataarit olisi jätetty tänne ihmiskokeen uhreiksi.”

Nainen luettelee kokeen tuloksia: isä, äiti ja veli kuolivat syöpään. Moni kyläläinen on kärsinyt säteilyyn yhdistettävistä vaivoista. Säteilyn uhrien statusta on kuitenkin jaettu Tatarskya Karabolkan asukkaille nihkeästi.

Moni kyläläinen on tapellut tuloksetta korvauksista eri oikeusasteissa.

”Neuvostoliiton aikaan Majakista puhuttiin tärkeänä valtion laitoksena, josta meidän kuuluu olla ylpeitä. Nyt kun valitamme laitoksen haitoista Rosatomille, sanotaan, että ongelmat ovat Neuvostoliiton syytä, eivätkä kuulu heille.”

Erityisvyöhyke

Ränsistyneen huoltoaseman pihalta avautuu näkymä Bizhilyak-järvelle. Vaikka syyspäivä on aurinkoinen ja kirkas, vastarannalla olevia savupiippuja hädin tuskin erottaa.

”Tämä on ainoa paikka, josta voi nähdä Majakin aitojen sisäpuolelle”, laitoksen ympäristössä koko elämänsä asunut Gosman Gabtrov kertoo.

Lähemmäksi Majakia ei kannata pyrkiä. Laitosta ympäröi kymmenien kilometrien turva-alue, jolle tunkeutumisesta seuraa vankeutta.

Venäläiselle voi räpsähtää 15 vuotta vankeutta laitoksen porttia kuvaavan ulkomaalaisen valokuvaajan avustamisesta.

Vastarannan maisemasta erottuu myös suorakulmioiden rykelmä: Majakin työntekijöiden asuinpaikkana toimiva Ozerskin kaupunki.

Suljetussa kaupungissa asuu lähes 100 000 ihmistä. Heidän kutsuessaan sukulaisiaan kylään tarvitaan erikoislupa.

Ozerskin kaduilla ei näy merkkejä Majakia ympäröivien kylien köyhyydestä. Kaupungissa asuvan Planet of Hopes -kansalaisjärjestön perustajan Nadezhda Kutepovan mukaan kaduilla ajelee hienojen automerkkien uusimpia malleja, luksusautoja.

Säteilyn vaikutuksista ei kuule kaupungilla puhuttavan.

Ei niistä puhuta Majakin mahdollisten asiakkaiden tiedotteissakaan.

Kaukainen vaihtoehto

Rosatom on rakentanut Krasnojarskiin 1980-luvulta asti uutta ydinpolttoaineen jälleenkäsittelylaitosta, mutta se ei ole vieläkään käyttökunnossa. Laitosta on kaavailtu Majakin korvaajaksi ja sinne kehitellään modernimpaa ydinpolttoaineen jalostusprosessia.

”Uudessa prosessissa uraanin ja plutoniumin erotuksessa ei käytettäisi happoliuoksia, vaan se perustuisi kuivatislaukseen. Siinä olisi määrä muuttaa syntyvä jäte suurimmaksi osaksi kiinteään muotoon eikä radioaktiivisia nestepäästöjä olisi. Uuden ja ympäristöystävällisemmän prosessin käytöstä ei ole kuitenkaan teollisen mittakaavan kokemuksia”, STUK:n ydinpolttoaineen jälleenkäsittelyn johtava asiantuntija Seija Suksi sanoo. Hän oli yksi Majakissa vuonna 1994 vierailleista STUKilaisista.

”Majakin laitoksen toiminnan on arvioitu loppuvan vuoteen 2030 mennessä.”

Ydinvoima-alalla tyypilliseen tapaan myös Rosatomin hankkeet ovat usein viivästyneet, silloinkin kun on ollut kyse tuttujen voimalatyyppien rakentamisesta.

Ilmeisesti Majak säilyttää piikkipaikkansa Rosatomin uudelleenjalostetun ydinpolttoaineen valmistajana vielä pitkään.

Suljetut portit

Vuonna 1994 STUK:lle ovensa avannut Majak ei päästänyt vuonna 1999 laitokseen pyrkinyttä Seija Suksea tiedotusosastoa pidemmälle.

Fennovoima vakuuttaa voivansa halutessaan tutustua huolellisesti laitoksen prosesseihin ja saattavansa vaihtaa polttoainediileriään, jos Majak ei täytä yhtiön eettisiä standardeja.

Sveitsiläisellä energiayhtiöllä Axpolla on toisenlaisia kokemuksia.

Vuonna 2011 Rosatomin kanssa uudelleenjalostetun ydinpolttoaineen toimituksista sopineen Axpon edustajat halusivat tutustua Majakiin yhdessä Sveitsin ydinvoimaviranomaisten kanssa.

Vuosien pyörittelyn jälkeenkään laitoksen ovet eivät kuitenkaan avautuneet.

Tänä vuonna Axpo ilmoitti, ettei tilaakaan uraania Majakista.

X