Anja Snellman ja maailman onnellisimman maan kansa: ”Emme me olisi suomalaisia, jos emme olisi uutisesta melkeinpä närkästyneitä ja epäilisi millä kriteereillä kansakunnan onnea mitataan”
”Kaikki me olemme välillä oman elämämme turvapaikanhakijoita. On yt-neuvottelut, asuntolainat, homeongelmat ja huoli ettei lapsia kiusata koulussa”, kirjoittaa Anja Snellman Seuran kolumnissa.
Anja Snellman on kirjailija, yleis- ja seksuaaliterapeutti sekä toimittaja.
Suomi on julistettu maailman onnellisimmaksi maaksi jo toista vuotta peräkkäin, selviää YK:n teettämästä tuoreesta onnellisuusraportista.
Emmekä me olisi suomalaisia, jos emme olisi uutisesta melkeinpä närkästyneitä ja epäilisi millä kriteereillä kansakunnan onnea mitataan.
Raportin taustatutkimuksessa painotetaan isoja teemoja, bruttokansantuotetta, vapautta ja sosiaaliturvaa, mutta siinä tulkitaan myös tunnetiloja: tunsitko eilen iloa, masennusta, nautintoa, surua?
Turvallisuuden tunteesta ei tietääkseni kysytty.
Turvallisuudesta keskusteltiin kevään mittaan monissa vaalitenteissä. Jos ei nyt ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, niin vähintäänkin kansalaisten turvallisuudesta kaduilla, kouluissa, tarhoissa ja hoivakodeissa. Myös lasten ja nuorten turvallisuus internetin keskustelufoorumeilla on puhuttanut. Siniset lanseerasivat kampanjoidessaan turvaan liittyvän uudissanankin, ”kansanturvallisuus”.
Minä keskustelen ihmisten kanssa päivittäin turvattomuuden tunteesta. Monien asiakkaitteni krooninen turvattomuus juontaa juurensa jo lapsuudesta, perheen tunne- ja kiintymyssuhteista, vanhempien alkoholinkäytöstä, riitaisista eroista ja niin edelleen.
Aikamme suuret yhteiskunnalliset teemat ja niistä uutisointi vahvistavat tällaista pohjimmaista perusturvattomuutta. Ilmaston lämpeneminen ja lajien sukupuutot, pakolaisaallot, poliittiset levottomuudet Euroopassa, suurvaltojen uhittelu.
Vaikka kuinka yrittäisi olla näkemättä ja kuulematta kauhuja kaikkialla, on se vaikeaa, sillä klikkijournalismi elää uhkista, pelottelusta, ristiriidoista ja raivosta, samoin kuin internetin kaikenkarvaiset höpinäpalstat.
Kaikki me olemme välillä oman elämämme turvapaikanhakijoita. On yt-neuvottelut, asuntolainat, homeongelmat, ryppyjä parisuhteessa, huoli ettei lapsia kiusata koulussa. Jollakulla henkilökohtainen turvavaje purkautuu ärtymyksenä ja aggressiivisuutena, toinen vetäytyy ja eristyy, moni uupuu ja masentuu.
Turvan tarve ei vähene Facebookia tai Instagramia selaamalla. Lauman kaipuu ei täyty Twitter- tai Tinder- yhteyksiä hamuamalla. Digitaalista mummolaa ei ole. Hiljainen viisaus ei asu sponsoroiduissa blogeissa.
Kun toivo puuttuu, turvallisuudentunne hapertuu entisestään.
Metsäänkään ei voi enää mennä relaamaan, kun tulee heti synkkä syyllisyys omista hiilijalanjäljistä ja pikkulintujen sukupuutosta, ynisi eräs tuttavani hiljattain.