”Löydämme taakse jättämämme edestämme, tavalla tai toisella” – Anja Snellman pohtii ihmisen ristiriitaisuutta

Jaa kaverilleTilaa Seura
Anja Snellman
Anja Snellman on kirjailija, yleis- ja seksuaaliterapeutti sekä toimittaja. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
"Ristiriitaisuus kuuluu elämään. Kaikkea ihmisessä ei voi selittää. Arvoituksia ja salaisuuksia saa olla." Anja Snellman kirjoittaa Seuran kolumnissa.

Tänä kesänä heitä on mennyt tuonilmaisiin monta.

Opettajia, mentoreita, työtovereita, vanhempia kollegoja. Tuija-Maija Niskanen, Kirsti Simonsuuri, Claes Andersson ja viimeksi Matti Mäkelä.
Kun ajattelen heitä, katson nuoruuteeni, oikeastaan jo lapsuuteen.

Claes Anderssonin toinen runokokoelman Som om ingenting hänt, Kuin mitään ei olisi tapahtunut, sai minut vakuuttumaan kirjailijan ja runoilijan paatoksestani.

Olin tuolloin 10-vuotias. Runot – joita luin Kallion kirjaston hyllyjen välissä ruotsiksi sanakirjan kanssa – saivat minut tajuamaan jotain oleellista ihmisen mielestä. Sellaista, mitä tiedostin kotonanikin.

Ristiriitaisuus kuuluu elämään. Kaikkea ihmisessä ei voi selittää. Arvoituksia ja salaisuuksia saa olla.

Pelkojen kanssa voi oppia elämään.

Samoihin aikoihin löysin varhaisiksi suosikeikseni myös muita suomenruotsalaisia kirjailijoita, Christer Kihlmanin ja Henrik Tikkasen, myöhemmin myös Märta Tikkasen.

Heistä tuli minulle tärkeitä esikuvia psykologisessa ihmiskuvauksessa ja ennakkoluulottomassa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Miksi juuri suomenruotsalaiset kirjailijat? He tuntuivat laaja-alaisilta, mitään kavahtamattomilta ja kosmopoliittisilta.

He kuvasivat rikkinäisiä ihmisiä ja eripuraisia perheitä, sukupolvien kuilua ja sotien taakkaperimää, alkoholismia ja väkivaltaisuutta eri tavoin kuin suomeksi kirjoittavat kollegansa tuolloin.

Vuosia myöhemmin, soveltavan psykologian opiskelijana, sairaalan kesäharjoittelussa tapasin ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti Claes Anderssonin, joka kuvaili meille opiskelijoille miten monin tavoin psyyken sairaudet heijastavat yhteiskunnan sairautta.
Olin jo silloin R. D. Laingini lukenut, olin sisäistänyt ”antipsykiatrisen ajattelun”. Olin nuori kapinallinen niin wannabe-kirjoittajana kuin psykologian opiskelijana.

Tuli sekin päivä kun – tuolloin jo tuttavallisesti Clasu – tuli onnitellen pyytämään minulta omistuskirjoitusta esikoisromaaniini Sonja O. kävi täällä.

Samana syksynä kirjoitin omistukset myös Pentti Saarikoskelle ja Christer Kihlmanille.

Ensimmäisen aviomieheni Saskan hyllystä tuo Penalle omistettu esikoisteos tuli luokseni takaisin, ja myöhemmin kun Christerin tytär Nina alkoi kääntää Sonja O:ta ruotsiksi, ympyrä sulkeutui.

Tapasin ihailemani Christerin henkilökohtaisesti heidän kotonaan, kollegana.

Olen aina pitänyt Aksel Sandemosen kirjan nimestä Pakolainen ylittää jälkensä. Uskon siihen.

Löydämme taakse jättämämme edestämme, tavalla tai toisella, ja silloin elämä kysyy, mitä olemme saaneet, mitä olemme oppineet.

X