Mäkikotkan muistokirjoitusten kiiriessä Anja Snellmanin ajatukset ovat lähiomaisten luona: ”Voin kuvitella, miten ”koko kansan Matin” lapset haluaisivat visusti pitää omat kokemuksensa isästään”
”He ovat saaneet vuosien mittaan lukea satoja ja tuhansia muitakin heittoja ja mielipiteitä, kuulla kännitoilailujen kuvauksia, naisjuttuja ja vankilaraportteja”, kirjoittaa Anja Snellman Seuran kolumnissa.
Anja Snellman on kirjailija, yleis- ja seksuaaliterapeutti sekä toimittaja.
Isäni Ensio oli alkoholisti, mutta ei julkinen ihminen eikä juhlittu sankari, ainakaan muualla kuin Kallion kapakoissa ja evakkokarjalaisten heimojuhlissa.
Silti ajattelen häntä, kun luen ”koko kansan Matti Ension” muistokirjoituksia sosiaalisessa mediassa. Niissä häntä tituleerataan milloin maailman kaikkien aikojen parhaaksi mäkikotkaksi ja ikoniksi, milloin säälittäväksi väkivaltaiseksi juopoksi ja naistenhakkaajaksi.
Kun luen noita tunneskaaloja laidasta laitaan roiskuvia kirjoituksia, ajattelen Matti Nykäsen lapsia. Hekin lukenevat noita kommentteja, niin kuin he ovat saaneet vuosien mittaan lukea satoja ja tuhansia muitakin heittoja ja mielipiteitä, kuulla kännitoilailujen kuvauksia, naisjuttuja ja vankilaraportteja.
Minun isäni Ensio oli arvaamaton luonne ja saattoi humalapäissään ajaa perheensä keskellä yötä pihalle. Hän löi vaimoaan ja laiminlöi lapsiaan, joi rahansa ja katosi vuorokausiksi kerrallaan.
Näitä piirteitä Ensiosta eivät tunteneet hänen työkaverinsa vakuutusyhtiössä. Heille Enska oli lupsakka, sanavalmis viihdyttäjä, tarinaniskijä, työpaikan iso persoonallisuus.
Oli hämmentävää, suorastaan häiritsevää kuunnella kaikkia niitä mairittelevia luonnehdintoja isäni kuoleman jälkeen. Isäni tunteneet ihmiset tulivat yksi toisensa jälkeen ylistämään hänen sosiaalista lahjakkuuttaan ja lämminsydämisyyttään.
Te ette tunteneet minun isääni, minun teki mieli huutaa. En halunnut kuulla imeliä kehuja, mutta en kyllä toisaalta moitteita ja haukkujakaan. Sekin oli meidän, Ension omaisten, ikioma etuoikeus.
Voin vai kuvitella, miten ”koko kansan Matin” lapset haluaisivat visusti pitää omat mielipiteensä ja kokemuksensa isästään. Ei kuulla valheellisen äiteliä ylistyssanoja, saati julmaa pilkkaa ja syytöksiä.
Olen selittänyt isäni ailahtelevaa käytöstä hänen yksinäisellä lapsuudellaan Raivolassa Karjalan Kannaksella, isättömyydellään ja lähes yhtä tuntemattomaksi jääneen äidin kaipuulla. Sitten tuli sota. Talvisota katkaisi nuoren Ension unelmat: hän haavoittui jalkaan eikä enää koskaan juossut, saati tanssinut. Mäkihyppääjää sotainvalidi-isästäni ei olisi koskaan voinut tulla.
Matti Nykäsellä diagnosoitu ADHD aiheutti hänelle monenlaisia vaikeuksia elämänhallinnassa ja ihmissuhteissa. Urheilun treenaaminen toimi hänelle hyvänä keinona torjua hurjimpia impulsseja ja fokusoida asioita, mutta urheilu-uran jälkeen kaikki pirstaloitui, ja työt ja suuri osa elämää siirtyivät kapakan lauteille.
Hän ei ehkä tuntenut tarvitsevansa keskusteluapua, mutta kannattelevasta terapiasta olisi voinut olla hänelle paljon iloa elämän eri vaiheissa. Puhumattakaan hänen lapsistaan.