Anni Saastamoinen aprikoi: ”Miksi kehuminen on niin vaikeaa ja häpeä puskee helposti pinnalle?”

Uuden musiikin kilpailun finalistit on valittu, ja nyt kansa on jo oman tovinsa saanut makustella seitsemää ehdokasta. Yksi finalisteista lähtee edustamaan Suomea Euroviisuihin Italian Torinoon. Yksi finalisteista antaa kansallemme mahdollisuuden hilpeisiin ”Torille!”-huuteluihin, mahdollisesti jopa ylpeyteen.

UMK:n tähden monissa kodeissa on päädytty jälleen pohtimaan suomalaisuutta ja sitä, millaista imagoa haluamme maailmalle näyttää.

Olemmeko me rock ja yeah, vai olemmeko me kansakuntana niin eheytyneessä tilassa, että mies voi laulaa toisen miehen seksuaalisesta vetovoimasta? Keitä me oikein olemme ja mitä ne siellä maailmalla meistä oikein sanovat? Ja entäpä ruotsalaiset? Mitä ne oikein meinaavat?

Häpeä on iskostunut syvälle

Minkään muun kansakunnan tunteista en osaa lausua mitään, mutta oma näkökulmani kaikkeen maailmalle menemiseen tuntuu aina olevan se, että entä jos taas saa hävetä? Ja kärsiä? Pahimmassa tapauksessa tai mitä suurimmalla todennäköisyydellä joutuu tekemään molempia.

Olisi ihanaa pystyä rikkomaan nämä ahtaat ajatukset, vapautua häpeän ja muiden mietteiden miettimisen vankilasta. Pitäisikö aloittaa sopeutuminen pienestä?

Olen ajatellut viime viikkoina paljon kehumista. Koska vuosi sitten lupasin itselleni uudenvuoden vuoksi, että nyt: tänä vuonna minusta tulee sellainen iloinen muiden ihmisten kehuja! Minä alan ihmiseksi, joka sanoo tuntemattomalle, että onpa sinulla kiva takki!

Kuulostaa aika pieneltä tavoitteelta. Mutta epäonnistuin silti. Syynä on varmaan se häpeä.

Mutta entäpä, jos kääntäisi sen kehumisen enemmän persoonalleen ja kenties perimälleenkin sopivaksi? Jos käyttäisi kehuja kuin moitteita, haukkuja tai jopa vihaa?

Käännetäänkö homma päälaelleen?

Kehuminen on mukavaa, jos siihen on syytä. Toisten ihmisten kehumisesta tulee hyvä mieli sekä itselle että kehutulle. Mutta kehuminen ja yleinen positiivisen palautteen antaminen, tai ehkä ihan pelkkä positiivisuuskin, tuntuvat hirvittävän vaikeilta asioilta.

Mitä jos kehujen perään asettelisi vähän moitteisiin viittaavia sanasia, kuten esimerkiksi ”siitäs sait!” tai ”ettäs tiesit!”? Ikään kuin naamioisi kehun haukuksi tai moitteeksi, sillä sellaisethan tuntuvat ­sujahtavan meiltä ilmaan kuin huomaamatta.

Oman ja lähipiirin kokemuksesta rohkenen myös väittää, että moitteet tuntuvat tallentuvan aivoihin kehuja selkeämmin.

Moitteitahan saatetaan oikein erikseen herätä yöllä hellimään. Vanhojakin moitteita!

Usein vieläpä sellaisia, jotka ovat jo vanhentuneet esimerkiksi elämän muuttuessa tai työsuhteen päättyessä tai mitä lie, mitä nyt ihmiselle saattaa tapahtua. Niitä sitä sitten yöllä herää muistelemaan, että voi miten se sanoikin minulle rumasti ja kylläpä se pahalta tuntui. Ja pahaltahan se edelleen tuntuu, kymmenenkin vuotta myöhemmin.

Saattaisimme kaikki voittaa, jos moitteen asuun puettu kehu pyörisi mielessä öisin.

Sinulla on kiva takki! Siitäs sait ja ähäkuttikin vielä!

Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä!