Äänikirjat avartavat maailmoja – Anni Saastamoinen: ”Juostessa, tiskatessa tai siivotessa kuunneltua äänikirjaa ei pidetä minään”

Lukemista ja lukeneisuutta ihannoidaan. Lukemisen tointa ylistetään, ja nuorten lukemisesta ja lukemattomuudesta kannetaan alituista huolta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Anni Saastamoinen on kirjailija ja radiotoimittaja.

Lukemista ja lukeneisuutta ihannoidaan. Lukemisen tointa ylistetään, ja nuorten lukemisesta ja lukemattomuudesta kannetaan alituista huolta.
Teksti:
Seura

Kyllä ihminen on intellektuelli, kun hän istahtaa nojatuoliin ja oikein lukemalla lukee jotain paksua ja ehkä pölyistäkin kirjaa. Jotain suurta ja mahtavaa klassikkoa.

Sen sijaan juostessa, tiskatessa tai siivotessa kuunneltua äänikirjaa ei pidetä minään. Se on vain jonninjoutavaa mökää. Mutta miksi? Miksi silmien välityksellä aivoon syötetyt virkkeet ovat ylivertaisia suhteessa korvitse syötettyihin? Samaan paikkaan ne sanat päätyvät, eri rei’istä vain.

Äänikirjat tulivat hyökyaaltona, joka vetäisi imussaan audion syvyyteen sadattuhannet ihmiset. Kuluneet vuodet onkin käyty pisteliästä ja paikoin kiivastakin keskustelua siitä, onko äänikirja kirja ja voiko kirjan kuunnellut sanoa ”lukeneensa kirjan”?

Äänikirjat tavoittavat

Saivartelijat ja tiiliskiven paksuisia kirjoja erikoislaatuisella ylpeydellä hyllyissään jemmailevat puritaanit sanovat, että äänikirja ei ole kirja ensinkään – sehän on vain lörinää jossain sirisevässä bittiavaruudessa.

Mutta äänikirjat avaavat maailmoja.

Ne ovat suuremman ihmisjoukon saavutettavissa kuin painetut kirjat. Äänikirjojen suosion nousuun ovat vaikuttaneet myös sellaiset ihmiset, joille tekstimuotoisten kirjojen kuluttaminen on erilaisista syistä vaikeaa tai mahdotonta.

Ja eikö ole vain ilo ja hyväksi, että kirjallisuutta kulutetaan nyt laajemmin?

Uusia tasoja

Toisinaan äänikirjaversio antaa alkuperäiselle teokselle uuden ulottuvuuden ja tekee siitä jotain suurempaa ja enemmän. Tänä vuonna sain kunnian olla mukana digitaalisen kirjapalvelu Storytelin palkintoraadissa ja palkitsemassa kuluneen vuoden kaunokirjallisuuden kategorian parhaan äänikirjan. Voittajaksi valikoitui viiden ­finalistin joukosta Rosa Liksomin Väylä.

Kun kokoonnuimme palkintoraadin kanssa keskustelemaan siitä, mikä finaaliviisikon kirja olisi voittaja, nauroimme yksimielisyydellemme.

Väylä oli tehnyt meistä jokaiseen suurimman vaikutuksen juuri siksi, että sen tarina avautui äänimuodossa uudessa kerroksessa. Sellaisia äänikirjakokemukset parhaimmillaan ovat: koskettavia, todelta tuntuvia, henkilökohtaisia kokemuksia.

Tekstimuotoisena kulutettuna kirjan sanoja olisi toki voinut makustella, ­mutta nuoren tytön pakeneminen Lapin sodan alta ei olisi auennut yhtä henkilökohtaisella tasolla.

Kukin taaplaa tyylillään

Anna Saksmanin lukemana Liksomin äidinkieli, meänkieli toimi ­loistavasti ja Väylä avautui toden tuntuisena kalloni uumenissa. Tuntui kuin ­olisi kuunnellut jotakuta ihmistä kertomassa omaa tarinaansa, sillä niin elävä kieli kääntyi eläväksi tarinaksi äänikirjan kuuntelijalle.

Vaikka äänikirjaformaattiin liittyy vielä paljon kehitettävää esimerkiksi sen osalta, millaisia korvauksia niistä maksetaan kirjailijoille, ovat ne tuoneet paljon hyvää. Ainakin niille, jotka nyt äänikirjojen avulla pääsevät nauttimaan kirjallisuudesta. Ja voiko laajemman yleisön saatavilla oleva kirjallisuus olla huono asia?

Kukin tyylillään, mutta ehkä olisi aika siirtää keskustelu kokonaan pois siitä, voiko äänikirjojen kuuntelemista pitää lukemisena.

Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä!

X