Kun rakas lemmikki menehtyy, elämästä katoavat eläimen aikataulujen ympärille rakennetut rutiinit

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Anni Saastamoinen on kirjailija ja radiotoimittaja.
Anni Saastamoinen on kirjailija ja radiotoimittaja. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Koiran ympärille vuosien saatossa rakennetut rutiinit romahtavat ja jäljelle jää surkea tyhjiö, kun rakkaasta lemmikistä aika jättää.

Alkukesäni on mennyt tottuessa. Tyhjiin kohtiin kodissamme, hiljaisuuteen. Siihen, ettei ulos tarvitse mennä, jos ei itse halua.

Vanhan koiramme elämä loppui toukokuun ensimmäisinä päivinä. Eräänä päivänä töistä kotiin tullessani koira makasi eteisemme lattialla surkeana raukkana. Sen takajalat eivät kantaneet, eikä se halunnut katsoa minua päin. Siihen koski.

Taksissa matkalla eläinlääkäriin se painautui rintaani vasten ja huokaisi.

Taksikuski oli töykeä ja käytti minua kartturina. Vantaalla, jossa olen käynyt vain junalla, sillä omassa elämässäni Vantaa on vain läpikulkemisten alue.

Teki mieli olla töykeä takaisin, sanoa, että etkö sinä näe tätä sylissäni olevaa surkeaa myttyä? Mutta en jaksanut. Olin täynnä huolta ja surua.

Noin vain elämä päättyy

Pian istuimme puolisoni kanssa vantaalaisen eläinlääkäriaseman lattialla vanha koiramme välissämme. Se asetettiin makaamaan punaiselle lakanalle.

Rapsuttelimme koiraamme ja totesimme kasvot itkemisestä märkinä, että nyt käsillä oli hetki, jota olimme osanneet odottaa, mutta siitä huolimatta pelänneet edeltäneet vuodet.

Jokainen helteinen kesä olimme olleet huolissamme pappakoiran sydämen jaksamisesta, ­mutta vuotavasta läpästään huolimatta sen sydän hakata ­läpätti kesän toisensa perään.

Valitsimme uurnan ennen kuin koiraamme injektoitiin sen rytmihäiriöisesti rytkyttäneen sydämen pysäyttävät aineet.

“Harva saa olla uurnaansa valitsemassa”, minä vitsailin haaleasti uurnakatalogia meille tarjonneelle eläinlääkäriaseman työntekijälle kuin vain ihminen, joka käyttää huumoria puolustusmekanisminaan.

Sitten koiramme elämä loppui. Istuimme sen vierellä vielä pitkään. Kun lähdimme, minä pitelin koiratonta talutushihnaa kuin halvaantunutta raajaa.

Koira jätti kokoaan suuremman tyhjiön

Kotona kukaan ei odottanut eteisessä. Ketään ei pitänyt ulkoiluttaa. Kun pilkoin kurkkua ja siivu tippui lattialle, kukaan ei tullut syömään sitä. En kehdannut pyytää puolisoa.

Elämästä katosivat eläimen aikataulujen omaan elämäämme rakentamat rutiinit. Kun kello tuli illalla kahdeksan, aloin vaistomaisesti odottaa, että koska se tulee vaatimaan ruokaa.

Päivällä perässäni ei kulkenut kukaan, kun toimittelin asioita kotonamme. Nukkumaan mennessäni varoin vaistomaisesti kylkeä kääntäessäni, etten potkaise koiraa. Yhteisten vuosiemme aikana elämämme muotoutui koiran ja sen ruoka- ja ulkoiluaikataulujen ympärille.

Kymmenkiloinen koira ­jättää poistuessaan jälkeensä moninkertaisesti kokoaan suuremman tyhjiön­. Ja sen tyhjiön äärellä ­talutushihnaa käsissään ­roikottava ihminen on neuvoton.

Koiran kuoleman ­aiheuttamaa surua on hankala kantaa, sillä ”sehän oli vain koira”. Mutta ei se ole vain koira.

”Immeinen se on koerakii”, sanoi kerran eräs ystäväni. Ja niin se on. Jokainen omanlaisensa viipottaja.

Lue myös: ”Lennu oli minulle kuin oma lapsi” – Jenni Haukio palaa hetkeen, jolloin suru rakkaan lemmikin kuolemasta viilsi ja muutti sydämeen

Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä!

X