Keväänjulistajilla askel kevenee – Vaan miksi ei puhuta kevätunille vetäytymisestä?

”Olenko minä ihmisenä kehnompi, kun kevät ei ilahduta”, kolumnisti Anni Saastamoinen pohtii.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Anni Saastamoinen on kirjailija ja radiotoimittaja.

"Olenko minä ihmisenä kehnompi, kun kevät ei ilahduta", kolumnisti Anni Saastamoinen pohtii.
Teksti: Anni Saastamoinen

Nyt se on tullut: kevät. Niin sanovat jotkut. Tosin tämä sakki kiljahtaa näin välittömästi, kun tammikuussa saattaa kuulla innokkaan mustarastaan tai talitiaisen vaativan, että tänne se kumppani, nyt perustetaan perhe.

Kiljahtelijoiden mukaan helmikuu on jo kevätkuukausi ja maaliskuussa se ilakointi vasta alkaakin! Että uskoisiko noita, intoilijoita. Kevätihmisiä.

Nämä keväänjulistajat ovat niitä, joiden askel pitenee ja kevenee, kun ensimmäinen viistosti silmämunaan vihlaiseva auringonsäde puhkaisee talvisen maiseman. ”Ihanaa kun on jo valoisaa”, he sanovat ja hymyilevät.

Ja hymy on niin aito ja avoin, että kaltaiseeni pimeiden vuodenaikojen tunneliverkostossa viihtyvään kontiaiseen iskee pieni kriisi: Olenko minä ihmisenä kehnompi, kun kevät ei ilahduta?

Kevätunille kirkkaan vuodenajan tieltä

Ilakoinnin sijaan olen lähinnä pohtinut, miksi keväisin ei puhuta kevätunille vetäytymisestä? Olisin ehdottoman valmis sellaiseen. Väistymään tämän kiristyvän ja kirkkaan vuodenajan tieltä johonkin lokoisaan pi­meään luolaan tai pesäkoloon. Sieltä voisi sitten leveästi venytellen mönkerehtiä esiin ehkä joskus juhannuksen tienoilla, kun akuutein kevät ja muu intoiluvaihe olisi mennyt ohi.

(Vaihtelevasti olisin valmis keskustelemaan myös kesäunista.)

Mutta ongelmahan piilee siinä, että jos tällaisesta alkaa julkisesti höperehtiä, saa helposti sellaisen ankeuttavan mulkeron maineen, sillä kuinka saattaa joku näin julmalla tavalla puhua keväästä? Pohjoisen kansan lempilapsesta, valontuojasta ja vapahtajasta. Syksy ja talvihan niitä vuodenajoista pahimpia petoja ovat, niistähän ei pidä kukaan, tuumaavat nämä valon ystävät.

Toki sitten syksyllä, lokakuun heitellessä vaakasuoraa sadetta keskeltä pimeyttä koko väestön päälle, minun kasvoillani on leveä hymy ja minua pidetään täysin kajahtaneena. Sillä kukapa nyt syksystä välittäisi? No, meikämaamyyrä.

Lienee kaltaisteni kevääseen ja kesään ynseästi suhtautuvien esivanhempiemme syytä ylipäätään, että kansamme silloin joskus päätti asuttaa tämän pohjoisen kolkan. Tosin lienee siinäkin asuttajaporukassa ollut eroavaisuuksia? Osa halusi jäädä kesän ja kevään tähden, jotka palkitsivat pimeän vuodenajan jälkeen, osa puolestaan mieltyi turvalliseen pimeyden syleilyyn, jossa saattoi myrnöttää rauhassa mietteineen.

Mutta kai se on onni, että Suomi on jyrkkien sää- ja lämpötilavaihteluiden maa. Sillä tuskinpa vuodenajat herättäisivät yhtä paljoa mielipiteitä ja tuntemuksia, jos ne vain lipuisivat ohitse vähällä huomiolla?

Ja onpahan jotain, mistä keskustella! Suomalaisia kun pidetään suurilta osin surkeina small talkin harjoittajina, joten mistä sitä tuntemattoman kanssa hississä, bussipysäkillä tai vessajonossa seisoessaan puhuisikaan, ellei olisi aina jotain sanottavaa säästä?

On ilmoja pidellyt. Huomiseksi lupaili pakkasta. Ilmassa on kevättä.

Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä!

X