Kun ei-käsityöihminen ompeli aamutakin – Näin eheyttävästä kokemuksestaan kertoo Anni Saastamoinen

Ompelin itselleni aamutakin. Tämä kolmen sanan lause on aika mitätön siinä mittakaavassa, mihin ihmiskunta noin yleisesti kykenee. Mutta minun kohdallani tässä aamutakin ompelutoimessa voisi olla yhtä hyvin kyse jostakin suurenmoisesta ihmeteosta. Sillä minä en ole koskaan pitänyt itseäni käsityöihmisenä, jos nyt minään ylipäätään muutenkaan.

Mutta miten tähän päädyttiin?

Ensin jostain syntyi haave, josta sitten tuli tarve. Aloin yhtäkkiä haaveilla ihastuttavasta aamutakista, jossa voisin haahuilla kodissani rauhallisina viikonloppuaamuina. Sellaisesta aamutakista, joka yllä elämästä tulisi nautinnollista ja kaikki arkinen kireys karisisi. Kauhea taakka vaatekappaleelle, mutta kyllähän sitä saa ihminen haaveilla tällaisesta ihmeiden tekstiilituotteesta.

Ja kun unelmieni aamutakkia ei löytynyt edes huolellisen internetin läpiharjauksen jälkeen, ymmärsin, että minun täytyy joko maksaa jollekin sellaisen tekemisestä tai sitten tehdä sellainen itse. Kaiketi lukuisten internetin silmilleni vyöryttämien inspiraatiotaulujen tähden minä sitten asetuin epämukavuusalueelleni eli ompelukoneen ääreen.

Sillä siinä missä peruskoulun liikuntatunnit ovat tuhonneet liikunnan ilon joiltakuilta, minuun syvimmät osaamattomuuden ja huonouden kokemukset jättivät peruskoulun tekstiilityön tunnit.

Aivan sama, miten paljon yritin tai olin yrittämättä ­(etten yrittäisi liikaa), putosivat neuletöistä silmukat, upposivat nuppineulat kankaan sijasta sormiini, eikä mistään muustakaan tullut sitä, mitä piti. Saumat möngersivät vinossa, ompelukoneen lanka syrttääntyi, kaavapaperi repesi ja niin edelleen.

Ompelukone äidiltä

En oikein ole varma, miksi kaikki oli niin vaikeaa tekstiilityötunneilla. Ehkä siksi, että olin kärsimätön ja näpertämistä vihaava lapsi, josta toki kasvoi kärsimätön ja näpertämistä vihaava aikuinen. Mutta jostain syystä aikuisena sietää näpertämistä paremmin, kuten nyt muutakin yleistä epämukavuutta.

Kun äitini joitakin vuosia sitten ilmoitti lahjoittavansa minulle ompelukoneen, olin ihmeissäni. Toisaalta olin kuljettanut kohtalaisen mitättömiä korjausompelutarpeitani äitini luokse, joten kai tämäkin napanuora oli katkaistava joskus. Ellen olisi sittemmin tehnyt näitä mitättömiä korjausompelutehtäviä itse, tuskin olisin nyt ommellut aamutakkiakaan.

Korjausompelu on siis eräänlainen porttihuume, joka sai minut uskomaan kykyihini ommella esimerkiksi suoria saumoja helposti käsiteltävään puuvillakankaaseen.

Sillä eihän tämä mikään sankariteko ole, mutta hämmentävän eheyttävä kokemus, jonka ruokkimalla itseluottamuksella saatan seuraavaksi kokeilla astetta vaikeampaa vaatekappaletta. Kenties hurjastelen ja testaan jonkin vetoketjullisen vaatteen ompelemista?

Ja jos nyt ihan urakalla lähtisi peruskoulun jättämiä traumoja hoivaamaan, pitäisi kai paneutua matemaattisiin aineisiin. Ehkä se projekti saa vielä toistaiseksi odottaa.

Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä!