Kun menettämisen pelko tulee iholle – On musertavaa tietää, että rakkaan lemmikin elämä lähenee loppuaan

Jaa artikkeli
Anni Saastamoinen on kirjailija ja radiotoimittaja.
Anni Saastamoinen on kirjailija ja radiotoimittaja. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Anni Saastamoinen huomaa haikeuden olevan jo läsnä, vaikka rakas koiravanhus on vielä elossa. Menettämisen pelko on vaarallinen tunne, sillä pitäisi uskaltaa rakastaa.

Joka ilta on edessä sama taistelu: Taistelu peitosta ja jalkatilasta.

Sillä koira on livahtanut makuuhuoneeseen ensimmäisenä, ja minulla on edessäni reviirimittelö.

Ensin on saatava koira siirtymään peiton­ päältä sen verran, että pääsen itse peiton alle. Sen jälkeen on saatava koira­ siirtymään sen verran keskemmälle­ ­sänkymme jalkatilaa, että voisin edes alkuyön viettää jokseenkin ergonomisessa asennossa.

Silti suurimpana osana aamuista herään merkillisessä sykkyrässä tai banaanimaisessa asennossa, kun alle kymmenkiloinen koiravanhus on levittäytynyt koko rennolla kehollaan viemään tilansa ja tuhisee tyytyväisenä syvää untaan.

Ja minä suon sen tälle eläimelle, sillä tiedostan, että yhteinen aikamme on käymässä vähiin.

Suhtautuminen lemmikkivanhukseen muuttuu

Iltaisin makuuhuoneeseen mennessäni ja tuon jokailtaisen näyn kohdatessani minä sanon koiralle, että nytkö taas tapellaan ja että miten et ole näinä vuosina mitenkään tätä asiaa oppinut, että siirry nyt siitä taas sitten.

Sitten minä suurella­ varovaisuudella ja hellyydellä siirtelen eläintä, joka ei aio tehdä elettäkään antaakseen ihmisilleen sijaa vaan kummastelee, että kuinka nyt näin taas.

Nyttemmin olen alkanut pelätä tämän perinteen päättymistä.

Kun vuosia jokaista liikettäni seuranneen eläimen katse alkaa himmetä ja liikkeet hidastua, on minuun hiipinyt menettämisen pelko ja katumus.

Katumus jokaisesta kiukkuisesta ärähdyksestä, kun olen ollut ärsyyntynyt perässäni kulkevaan eläimeen ja siihen, miten sillä onkaan erikoistaito sijoittaa itsensä mahdollisimman keskeiselle paikalle eli todella pahasti tielle.

Katumus jokaisesta hetkestä, jonka olen hajamielisesti selaillut internetiä, kun ­olisin voinut paijata viereeni loikannutta­ koiraa.

Menettämistä ei saisi pelätä

Jokin aika sitten aloin kuvata koiraa enemmän. Ottaa siitä videoita tekemässä koiramaisia asioitaan.

Kun kuvaan tätä eläinvanhusta, tiedostan katsovani sitä sellaisen linssin läpi, jonka läpi katsotaan katoavia hetkiä.

Että tässä nyt tehdään näitä muistoja, joiden ääreen palata sitten, kun muistoissa pääosaa esittävä olevainen on lakannut elämästä.

Tietenkään en ole aiemminkaan ajatellut tämän kyseisen karva­pyllyn elävän ikuisesti, toki minä tosiasiat olen tiennyt ja tunnustanut­.

Mutta samaan tapaan kuin omaa kuolevaisuuttaankin, sitä työntää tämänkin menettämisen mahdollisuuden mielestään äärimmäisellä tomeruudella.

Vaikka sen tiedostaakin ohimennen kipeästi.

Sillä menettämisen pelko ei ole terve tunne. Jos kaiken aikaa tiedostaisi mahdollisuutensa menettää kaiken, ei uskaltaisi enää ummistaa silmiään.

Ja minulla ja koirallani on edessämme vielä monta sotaa peitosta­. Niin ainakin toivon.

Lue myös: ”Lennu oli minulle kuin oma lapsi” – Jenni Haukio palaa hetkeen, jolloin suru rakkaan lemmikin kuolemasta viilsi ja muutti sydämeen

Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä!

X