Anni Saastamoinen ikävöi arkista kiukun aihetta ja koirankakkakeskustelua: ”Kaipaan harmitonta äkämystymistä”
Olisipa meillä vanha kunnon koirankakkakeskustelu. Olisipa meillä edes keskustelu laturaivosta.
Jokin sellainen näennäisen harmiton, arkinen kiukun aihe, joka tunkee esiin jokaisesta huokosesta. Kommenttikentistä, kolumneista, mielipidepalstoilta, sosiaalisen median kaupunginosaryhmistä ja tuntemattomien ohikulkijoiden keskusteluissa.
Olen kaivannut näitä näennäisen harmittomia äkämystyneitä keskusteluja niin paljon, että käytin jonakin päivänä huomattavan määrän aikaa perehtyäkseni eräässä äärettömän harmittoman ja mukavan harrasteen Facebook-ryhmässä syntyneeseen kiistaan.
Kiista oli syntynyt väärinymmärryksestä: oli ostettu tuote, jonka kunnosta myyjä- ja ostajaosapuolet olivat erimielisiä. Luin kymmeniä ja kymmeniä kommentteja pitkästä keskustelusta vain päästäkseni kiukunpurskeen alkulähteille.
Niin paljon minä olen kaivannut arkista harmitusta.
Ihmisyyden ydin
Ja miten hyvilleni minä tulinkaan siitä, että se ainainen napina on vielä olemassa.
Se pitää vain kaivaa esiin, sillä nyt se ei pursua kaikkialta. Nyt sitä pitää penkoa, haistella ja etsiä. Koska kaikkialta pursuaa nyt päällimmäisenä suurempi paha.
Miten hyvin maailmassa olivatkaan asiat, kun päällimmäisin puheenaihe liittyi lemmikkieläinten jätöksiin, nuorten kevätpakkasilla paljaina vilkkuviin nilkkoihin tai naurettavalla tavalla nimettyyn uuteen ja suureen tapahtuma-areenaan?
Kun haluan paeta maailmaa, pakenen näihin pieniin kriiseihin. Ihmisyyden ytimeen. Siihen, jota harmittavat rikotut säännöt, keräämättömät koirankakkapökäleet, vinoon asetetut esineet.
Vaikka maailman suuret kriisit kulminoitunevatkin noihin samoihin seikkoihin eli rikottuihin sääntöihin, itsekkyyteen ja mukavuudenhaluun, nämä pienet ovat paljon helpompia ymmärtää.
Sopivan kokoinen pahuus
Olisivatpa vain maailman suuretkin kriisit kiristelyä siitä, miten joku suuri johtaja ei kerännyt koiransa kakkaa puistokadulta, tai miten joku toinen suuri johtaja laittaa toistuvasti metallijätteensä kartonki- tai herranen aika biojätteeseen.
Mutta ei.
Surut ja murheet ja kriisit ovat niin suuria, että niiden kokoluokka mykistää. Itse kriisit mykistävät.
Hautauduin taas sosiaalisen median kanaviin etsimään sellaisen mittaluokan pahuutta, johon käsityskykyni pystyy.
Järjen ääni, huoh
Onneksi löysin keskustelun Mestareista areenalla. Keskustelussa ihmisiä raivostutti, kun vasta joitakin kymmeniä vuosia uraa tehneet naiset kehtasivat kutsua itseään mestareiksi.
Selasin kommentteja merkillisen janon vallassa: antakaa lisää tätä vihan nektaria, ajattelin.
Mutta sitten kommentteihin asettui Järjen ääni, jonka nimi oli muistaakseni Jaana.
Jaana sanoi, että eiköhän nyt maailmassa ole muitakin murheita kuin tämä. Ja siinä se oli taas. Arkipäiväisen ärinän sikseenjättäjä.
Saakelin Jaana.
Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä!
