Sairaanhoitajan empaattinen asenne osui syvälle ja ravisteli – ”Koko ele itketti – Minusta pitää huolta tuo tuntematon ihminen”
Anni Saastamoinen kaatui mustan jään ansiosta pyörällään. Pyöräilyonnettomuus pakotti pysähtymään kahden havainnon äärelle.
Anni Saastamoinen on kirjailija ja radiotoimittaja.
”Onko sinulle annettu edes särkylääkettä”, kysyi minulta tapaturmapäivystyksen sairaanhoitaja, kun istuin jonkinlaisessa shokin jälkitilassa odottamassa pääsyä vastaanotolle.
Hieman alle tuntia aiemmin olin kaatunut työmatkalla pyörälläni mustan jään peittämällä risteysalueella ja laskeutunut naamalleni asfalttiin. Sairaanhoitaja toi minulle pian särkylääkettä ja vettä, katsoi minua silmiin ja taputti olkapäätäni.
Koko ele itketti, että näin minusta pitää huolta tuo tuntematon ihminen.
Kyynisyys on huipussaan tiistaisin
Omassa työssäni altistun ihmisten nurjalle puolelle alituiseen. Somekommenteille, joissa kyseenalaistetaan ihmisen ihmisarvo heidän ihonvärinsä, sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.
Somekommenteille, joissa purskutellaan vihaa oikein ilokseen, että katsokaa, kuinka julma ja hirveä minä saatan olla toiselle ihmiselle.
Kun lehtien etusivut värjäytyvät mustiksi surmatöistä, traagisista onnettomuuksista, ja ainaisista kriiseistä, alkaa näitä tuijottava ihminen hitaasti kyynistyä. Tai nopeastikin, riippuen päivästä.
Jostain syystä tiistaisin olen kyynisimmilläni, kaikista väsynein kaikkialla hyrisevään synkkyyteen ja kommenttikenttiin vihaansa tihkuviin ihmisiin.
Ehkä siksi sairaanhoitajan empaattinen asenne osuikin sinä tiistaina johonkin syvälle, ravisteli. Että on tällaisia ihmisiä, jotka pitävät toisista huolta. Se on heidän työnsä: katsoa kaltaisiani pyörillään ja ties millä kaatuilevia koheltajia, jotka tulevat heidän eteensä esimerkiksi naamat verta valuen ja silmät mustina. Katsoa kaikenlaisia meitä ihmisiä, pitää meistä huolta ja hoivata, olla empaattisena läsnä.
Käyttäkää pyöräilykypärää
Samaisena aamuna kaatuneita oli useita. Musta jää oli hivuttautunut pitkin poikin pääkaupunkiseutua. Vaikka lämpömittari näytti plussaa, oli maa jäinen. Oma kaatumiseni oli varsin klassinen: ajoin hitaasti, noin kävelyvauhtia. Olin kääntymässä oikealle ylittääkseni tien, mutta yhtäkkiä makasin maassa.
Vasta tuntien kuluttua onnettomuudestani uskalsin ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos minulla ei olisi ollut pyöräilykypärää. Ajatus puistatti. Sillä ennen kuin silmälasini ja kasvoni osuivat asfalttiin, osuman otti vastaan pyöräilykypäräni. Nyt selvisin haavoilla, mustelmilla, turvotuksella ja tällistä särkevillä lihaksilla.
Päivystyksen lääkäri tunnusteli kalloani, silmäkuoppaani, poskipäätäni, niskaani ja yläraajojeni liikkuvuutta. Sitten hän pyysi nähdä kypäräni, puristeli ja paineli sitä ja sanoi sen olevan entinen.
”Niin”, minä hänelle sanoin, kun katsoin kypärän etuosan oikeaan reunaan tullutta lommoa. Kotiin päästyäni tilasin nettikaupasta uuden kypärän, samanlaisen kuin se entinen.
Havaitsin ottaneeni itsestäänselvyytenä jälleen kerran paitsi sen, että kuljen arkeni läpi kuin tavarajuna, myös sen, että ihmiset ovat usein toisilleen hirveitä. Kaatumiseni johdatti kahden havainnon äärelle: elämä on hauras, ja ihmisissä on hyvyyttä.
Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä!