Suuri keramiikkakisa saa Anni Saastamoisen kyyneliin: ”Ehkä Jones on sellainen hahmo, jota me repalesieluiset pandemiakansalaiset kaipaamme”

”Suuri keramiikkakisa on brittiläisen television helmi”, kirjoittaa kirjailija ja radiotoimittaja Anni Saastamoinen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Anni Saastamoinen on kirjailija ja radiotoimittaja.

"Suuri keramiikkakisa on brittiläisen television helmi", kirjoittaa kirjailija ja radiotoimittaja Anni Saastamoinen.
(Päivitetty: )
Teksti: Anni Saastamoinen

Jos joku olisi sanonut minulle vaikkapa reilu vuosi sitten, että kohta istut kuules puolisosi kanssa lauantai-illat sohvalla liikuttuneisuudesta kyynelehtien harteikkaan köriläsmäisen miehen liikuttuessa tv-ruudullasi kyyneliin teeastiaston tähden, olisin tuhahtanut halveksuvasti. Että ei kai nyt semmoista, älä hupsi.

Mutta tällainenpa on tilanne nyt.

Aikana ennen pandemiaa viikonloput kuluivat sosiaalista elämää ylläpitävissä toimissa. Nykyisin kohtaamisia ei juuri ole.

Lääkkeenä Suuri keramiikkakisa

Mutta olen löytänyt lääkkeen, sillä on vain itkettävä sivuvaikutus. Se on Ylen esittämä brittiläisen television helmi, Suuri keramiikkakisa. Mainitsemani kyynelehtivä köriläs on ohjelman tuomari, keraamikko Keith Brymer Jones. Kisassa 12 ennalta tuntematonta keramiikan harrastajaa saapuu maailman keraamiseen ytimeen, Stoke-on-Trentiin, haaveissaan voittaa kilpailu. Savi läiskää ja dreijat kurahtelevat, kun mittelö tihenee.

Kilpailu ei kuitenkaan tunnu kilpailulta. Osallistujat auttavat toisiaan, tukevat, kannustavat ja kannattelevat. Kaava on tuttu Koko Britannia leipoo -ohjelmasta. Jos jonkun kakku tai kulho lässähtää, muut kilpailijat ovat tukena ja tarjoamassa sympatiaa.

Maskuliininen Jones herkkänä keramiikan äärellä

Rakkaus ohjelmaa ja liikuttuvaista Jonesia kohtaan on laaja ilmiö. On lohdullista nähdä joukko ennalta toisilleen tuntemattomia muodostumassa yhteisöksi. On virkistävää, kun jäyhää masku­liinisuutta uhkuva Jones herkistyy kyyneliin katsoessaan kilpailijoiden kätten jälkiä.

Luulen, että olemme tässä pandemiassa otollista yleisöä yhteisöllisyydelle ja vertaisten tuelle, joita ohjelma meille esittelee. Ehkä Jones on juuri sellainen hahmo, jota me repalesieluiset pandemiakansalaiset kaipaamme. Näyttämässä nyt meille, että kauneus on lähellä ja pientä – ja että siitä voi ilahtua niin valtavasti, että vallan silmät kostuvat. Ja että se on paitsi todella hyväksyttävää, jopa tavoiteltavaa.

”Jones suhtautuu kilpailijoihin rakkaudella ja lämmöllä kuin ylpeä vanhempi”

Kilpailun näennäisenä palkintona on muuten vähän ruma keraaminen pokaali, eikä rahaa. Kunniaa on toki luvassa – ja ehkä ilo siitä, että on saanut tekeleillään Jonesin liikuttumaan kyyneliin vain silkasta riemusta? Sillä niitä heistä jokainen havittelee, Jonesin kyyneleitä.

Oikea palkinto on kilpailun tar­joama yhteisö. Eikä Joneskaan pelkästään esineistä ilahdu, vaan useimmiten siitä, miten esineen valmistanut kilpailija on voittanut vaikeudet tai oppinut jotain uutta. Jones suhtautuu kilpailijoihin rakkaudella ja lämmöllä kuin ylpeä vanhempi.

Toivon, että joskus vuosien kuluttua tätä pandemia-aikaa ajatellessani yksi kirkkaimmista muistoistani on mielikuva leveäharteisesta ja lapiokämmenisestä Keith Brymer Jonesista ihastelemassa tee­astiastoja kyyneleet silmissään ja kasvot ylpeässä hymyssä.

Eikä suinkaan se, miten kykimme kaikki kodeissamme murehtimassa murentunutta.

Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä.

X