Anni Saastamoinen muistuttaa: ”Aina voi muuttaa mieltään – Kääntyä eri suuntaan, vaihtaa näkökulmaa, oppia uutta”

Kummityttöni tuskaili tulevaisuutensa valintoja ja pohti painavia: mistä ­ihminen tietää, mitä hän haluaa elämässään tehdä?

Itse olin edellisenä päivänä haaveillut kollegani kanssa eläkepäivistä. ­Kuvittelin mielessäni joutilaat päivät, hitaat kävelyt, rauhalliset päiväkahvittelut ja puutarhapalstalla möyröttämisen täyteiset keväät ja kesät.

Mutta haave on kohtuullisen harhakuvamainen monestakin syystä.

Ensinnäkin: ikäluokkani pääsee eläkkeelle ehkä (hyvällä tuurilla) satavuotiaana. Toisekseenkin: en osaa olla joutilaana, kävellä hitaasti, juoda kahvia rauhallisesti saati sitten omistautua yhdelle asialle täysin useaksi kuukaudeksi. Luotan kuitenkin siihen, että silloin satavuotiaana askeleeni on hitaampi ja mielenlaatuni maltillisempi.

Sillä ihminen muuttuu, kuten ­sekin, mitä hän haluaa tehdä.

Lohdutin kummityttöäni ­sanomalla, että en itsekään hänen iässään tiennyt. Ohut aavistus minulle tuli ollessani 25-vuo­tias. Että radiotahan minä olen rakastanut aina.

Siihen saakka olin tempoillut suuntaan jos toiseen: ­halusin näyttelijäksi, äidinkielen opettajaksi, ehkä suomen kielen tutkijaksi, ehkä syventyä kirjallisuuden tutkimukseen.

Toisaalta pidin fyysisestä työstä ja liikunnasta.

Haaveideni toteen tulemista odotellessani pesin ikkunoita, pesin lihamyllyä, luuttusin lattioita, kastelin ruusuntaimia, kannoin lautoja ja lautasia, kysyin kassalla, että ­ostatteko muovikassin. Olin hukassa ja surullinen, varma siitä, etten koskaan pääse tekemään sitä, mistä haaveilen.

Vaikka ikäluokkani saattaa päästä eläkkeelle vasta satavuotiaana, on meillä ollut ­vapautta. Siinä missä iäkkäämillä unelmat ovat ­voineet jäädä toteutumatta mahdollisuuksien puuttuessa, on meille tarjottu valintoja. Maailma on ollut auki vaikeinakin ­aikoina.

Mutta ehkä kuten supermarketin kymmeniä metriä pitkän jäätelölaarinkin edessä, on meistä tullut vapautemme ­vankeja. Jos on kaksi jäätelömakua, ­joista ­valita, on valinta helppo. Jos makuja on 200, on tilanne toinen.

Ja valintoja tulee ihmisten eteen kaiken aikaa enemmän ja aina vain nuorempana. Nuorena tulevaisuus on suuri, pelottava ja epävarma, kun kokemusta ja perspektiiviä ei ole ehtinyt haalia. Vuosi ­vuodelta huomaa epävarmoinakin aikoina ajattelevansa, mistä kaikesta on jo selvinnyt. ­Mistä kaikesta ihmiskunta on selvinnyt.

Aina voi muuttaa mieltään

Katsoin taannoin Yle Areenasta dokumenttia jätteen ­historiasta (Historian roskakori), ja siinä kerrottiin, miten ihmiset keskiaikaisissa kaupungeissa elivät eläinten ja ihmisten jätösten keskellä. Sielläkin selvittiin. Ja siitä.

Vaikka matkamittariin napsahtelevat kilometrit tuovat varmuutta ja lohtua, on hyvä muistaa olla myös suopea niin nuoremmilleen kuin itselleenkin: aina voi muuttaa mieltään. Kääntyä eri suuntaan, vaihtaa näkökulmaa, oppia uutta.

Ilman niitä mahdollisuuksia ihmiskunta todennäköisesti eläisi edelleen omissa jätöksissään.

Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä!