Kun pää ei kestänyt

Jaa kaverilleTilaa Seura
Historiantutkija Ville Kivimäen uusi kirja Murtuneet mielet – taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 (WSOY) auttaa muistamaan, miltä sotaan joutumattomat ovat saaneet säästyä. Kuva: Lauri Sihvonen.

Vaikutusvalta ja ihailu ovat herättäneet myös kateutta. Olen kuullut useamman 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa syntyneen miehen valittelevan naama peruslukemilla sitä, että he olivat ”syntyneet liian myöhään ehtiäkseen sotaan”.

Näille ja kaikille muille sotakokemusta jonkinlaisena tavoittelemisen arvoisena positiivisena resurssina ajatteleville voisi suositella lukemiseksi historiantutkija Ville Kivimäen uutta kirjaa Murtuneet mielet – taistelu suomalaissotilaiden hermoista 19391945 (WSOY 2013). Sitä lukiessa voi jokainen sotaa käymätön voi pohtia, miltä kaikelta on saanutkaan säästyä.

Sotaveteraaneista maalataan juhlapuheissa helposti ihannekuva, jossa heidän henkinen ja fyysinen kestokykynsä sekä halunsa uhrautua maansa ja kansansa puolestaan kohoavat suorastaan myyttisen yli-inhimillisiin mittoihin. Sota oli kovaa, mutta suomalaisjermut vielä kovempia, viestivät nämä puheet. Vaikka niillä hyvää tarkoitetaan, tulevat tällaiset kuvaukset itse asiassa vähätelleeksi sodan kauheutta.

Kaikista suomalaissotilaista ei tullut sotasankareita, ja osalle taistelujen paine ja stressi osoittautuivat ylivoimaisiksi kestää. Kuten Kivimäki kirjassaan huomauttaa, jokaista Mannerheim-ristin ritaria kohden oli lähes sata psyykkisten oireiden takia hoitoon joutunutta.

Kivimäki etsii tällaisen asetovereiden ja kotirintaman kielenkäytössä ”tärähtäneeksi” ja ”paskahousuksikin” nimetyn miehen yksilöpsykologista perustyyppiä, mutta ei löydä sitä. Etukäteen oli mahdotonta sanoa, kuka sodan melskeet kestäisi, kenelle ne taas olisivat liikaa. Siviiliminän ja taistelujen ulkopuolisen käyttäytymisen ennustearvo oli varsin rajallinen. Jo Paavo Rintala havaitsi kesän 1944 taisteluihin osallistuneita miehiä haastatellessaan, että usein ”kiltit pojat” kestivät uupumusta, unenpuutetta ja kuolemanpelkoa paremmin kuin asemasotavaiheen aikana jermuina ja sotaurhoina pidetyt ”hurjat miehet”.

Vaikka Kivimäki kieltäytyy esittämästä ”sotapelkurin” profiilia, hän nostaa esille kolme tekijää, jotka lisäsivät sotilaan alttiutta psyykkiseen murtumiseen: vaikea lapsuus, siviilihuolet ja rintamayhteisön reunamille tai ulkopuolelle ajautumisesta johtunut vertaistuen puute. Hivenen yllättäväkin on hänen havaintonsa siitä, että kolmekymppiset ja vanhemmat reserviläiset ajautuivat psyykkisiin vaikeuksiin helpommin kuin parikymppiset suoraan varusmiespalveluksesta rintamalle tulleet sotilaat.

Kivimäen kirja on kaikessa inhorealistisuudessaan ja raadollisuudessaan arvokas ja kaivattu lisä sotaa käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen, jossa sodankäynnin psyykkisiä vaikutuksia on pohdittu verrattain vähän. Kivimäki käsittelee kohteitaan empaattisesti, mutta pyrkimättä luomaan näille mitään pasifistisen marttyyrin sädekehää. Hän kritisoi nykyisin kaikkialle levinnyttä traumapuhetta ja milloin minkäkin suomalaisen yhteiskunnallisen ongelman selittämistä epämääräisillä ”sotatraumoilla”. Hän korostaa, että sotilaiden suurin enemmistö selvisi sodasta mielenterveyttään menettämättä, vaikka siviiliin sopeutuminen ja painajaisten karistaminen kaikkea muuta kuin helppoa olikin.

X