Esko Valtaoja paljastaa ihanteellisen murhan: Englantilaisessa kylässä kirkkoherra kalauttaa suntion kuoliaaksi peittääkseen insestin

Vaimo katseli tanskalaisen Petos-rikossarjan viimeisimmän jakson, ja oli taas kerran niin järkyttynyt ettei meinannut yöllä unta saada. Minä kurkkasin joskus alussa sarjaa kymmenisen minuuttia ja totesin, että ei kiitos. Scandinavian noir kaikkine raadollisuuksineen ei kerta kaikkiaan ole meikäläiselle. En ole edes Millennium-trilogiaa lukenut, vaikka Lisbeth Salander kuulostaakin vähän ex-vaimoltani.

Sorjosen katselin ihan vain isänmaallisesta velvollisuudesta ja Anu Sinisalon vuoksi, mutta se saa riittää tällä rintamalla. Minä haluan mukavia, kotoisia murhia, joista tulee lämmin ja pörröinen olo.

Posti toi Sherlock Holmesin luksuspainoksen: kaikki tarinat ja neljä romaania kluuttikansissa. Ahmin ne jo pikkupoikana, lopulta jopa Baskervillen koirankin, joka pimeä- ja koirakauhuiselle lapselle oli kova juttu. Itse asiassa taisin lopulta lukea sen soutuveneessä kaukana rannasta. Siellä tunsi jotenkin olevansa turvassa helvetinkoirilta.

Arthur Conan Doylen klassikkokertomuksissa tapahtuu kyllä kauheuksia, mutta aina jossain muualla, tarinan reunoilla eikä keskiössä. Holmes tai hänen uskollinen kumppaninsa tohtori Watson voivat pahimmillaan joutua käsirysyyn, mutta eivät koskaan kidutettavaksi kellariin.

Samasta syystä rakastan Midsomerin murhia ja Agatha Christie –sarjoja. Niitä voi katsella tarvitsematta pelätä, että Barnabyn lapsi kidnapataan tai Hercule Poirotin nilkkaimet kurastuvat. Vera Stanhope sosiaalipornoineen alkaa jo olla rajoilla.

Ihanteellinen murha tapahtuu idyllisessä englantilaiskylässä, ja tekijäksi paljastuu lopulta leppoisa kirkkoherra, joka on yrittänyt peitellä insestistä suhdettaan ja kolkannut siksi suntion krusifiksillä suoraan avoimeen ruumisarkkuun. Tai jotain sinne päin.

Oikeita karmeuksia löytyy uutisistakin yllin kyllin, en ymmärrä miksi minun pitäisi saada niitä vielä viihteessäkin. Mutta moni niitä tuntuu kaipaavan. Ja mitä hirveämpää ja toivottomampaa, sen suurempi suosio.

Aristoteles ehdotti jo kauan sitten, että kyseessä on katharsis, puhdistautuminen. Pelko, sääli ja ahdistus laukeavat ja huuhtelevat aivomme kuin mikäkin henkinen ummetuslääke. Ja mitä kauheampaa, sen suurempi helpotus. Bertold Brechtin mielestä katharsis oli porvarillista hapatusta, halpamainen keino väistää tosielämän velvollisuuksia kuvitelmiin pakenemalla. No, kyllä me tarvitsemme viihteemme, mutta ehkäpä inhorealistisen noir-pläjäyksen jälkeen kannattaisi aina muistuttaa itseään, että maailman realismia voi myös tehdä vähemmän inhottavaksi omalla toiminnallaan.