Homoja aina vain lisää – ”Evoluutio ei suunnitellut meistä maailman valtiaita – se on hyvä muistaa kun meinaa ylpistyä liikaa”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Esko Valtaoja
Esko Valtaoja on Seuran kolumnisti. © Tommi Tuomi / Otavamedia
"Homo-lajien runsaus muistuttaa meitä siitä, että elämän historia ei ole puu, jonka korkeimpana oksana me olemme", Esko Valtaoja kirjoittaa.

Vielä lapsuudessani tarina oli yksinkertainen. Ensin Eurooppaan vaelsivat apinoista polveutuneet neandertalit, jotka kuolivat sukupuuttoon kun nykyihmiset saapuivat tänne jääkauden loppupuolella. Heidän esivanhemmistaan ei tosin olla aivan varmoja, valisti minua yksi suosikkikirjani, Kai Petersenin Muinaiseläimiä värikuvina.

Kirjan sukutaulujen avulla yritin myös selittää äidilleni, mistä olin tullut. Ensin valkuaismolekyylejä, sitten siimaeliö, sitten yksisoluinen, sitten Volvox-viherlevä…

Äiti nyökkäili, epäilemättä huojentuneena siitä, ettei joutunut selittämään minulle, mistä lapset oikeasti tulevat.

Oi menneitä yksinkertaisempia aikoja! Tämän vuoden sensaatio ihmisen polveutumisessa on, että Filippiineiltä löydettyjen luiden perusteella tutkijat ovat tunnistaneet jälleen uuden ihmislajin.

Nyt meitä on viisi: Homo sapiens, Homo neanderthalensis, Homo florensiensis, Homo denisova ja kulmakunnan uusi kundi Homo luzonensis. Voi myös olla, että kymmenien tuhansien vuosien takaisessa maailmassa eleli vielä Homo erectuskin, suosituin kandidaatti esivanhemmaksemme. Ja paleontologit kuiskivat mystisistä kiinalaisista luulöydöistä, joita ei ole ehditty tutkia kunnolla.

Jääkauden loppupuolella eli siis samanaikaisesti ainakin viisi ihmislajia. Mitkä olivat heidän sukulaissuhteensa, olivatko he tekemisissä toistensa kanssa, ja koska he olivat levittäytyneet ympäri maailmaa, Afrikasta Eurooppaan, Siperiaan ja jopa Filippiinien saarille? Millaisella tasolla olivat kunkin lajin henkiset ja muut kyvyt?

On kuin oltaisiin suvun perunkirjoituksessa, johon yhtä äkkiä pöllähtää lauma sisar- ja velipuolia, joista kukaan ei ole kuullutkaan. Ota nyt noistakin selvää!

Ihmisen esihistoria on muuttunut juonikkaaksi dekkariksi. Kuka, miten, missä, ja milloin? Jotain olemme saaneet jo selville.

Neandertalit eivät olleet pilapiirrosten rujoja apinaihmisiä; heillä oli oma kulttuurinsa. He, denisovanihmiset ja me olimme kyllin samanlaisia harrastaaksemme seksiä keskenämme – se näkyy yhä omissa geeneissämme.

Kaiken taustalla häilyy tietysti perimmäinen kysymys: miksi me? Homo-lajien runsaus muistuttaa meitä siitä, että elämän historia ei ole puu, jonka korkeimpana oksana me olemme, vaan joka suuntaan haarautuva pensas.

Mutta miksi juuri tämä oksa? Olimmeko fiksumpia, onnekkaampia, parempia tappamaan kilpailijamme, vaiko mitä? Toiko jokin onnekas mutaatio aivoihimme sen killer appin, läpimurtosovellutuksen?

Evoluutio ei suunnitellut meistä maailman valtiaita. Se on hyvä muistaa kun meinaa ylpistyä liikaa.

X