Esko Valtaoja: Epäilen, ettei One Direction jää historian kirjoihin kuten Beatles

Jaa artikkeliTilaa Seura
Musiikin vallankumousta ei huomaa radioiden soittolistoista.

Viime kesänä lehtikioskeihin ilmestyi varsinainen kulttuurin aikakapseli. Englantilaiset 1960-luvun johtavat musiikkilehdet, New Musical Express ja Melody Maker, yhdistivät arkistonsa ja tuloksena oli kuukausittain ilmestyvä The History of Rock. Jokaiselle vuodelle on omistettu yksi numero, jonka kuvat ja artikkelit on otettu sellaisinaan alkuperäisistä lehdistä.

Rockin historia alkaa vuodesta 1965. Täytin silloin neljätoista, ja aloin tosissaan kiinnostua musiikista. Se ei ollut helppoa. Oli Kahdeksan kärjessä ja Ruotsin Tio i topp, satunnaisia Lauantain toivottuja, ja siinäpä se oikeastaan olikin. Mieleeni on jäänyt lause jonkin lehden ohjelmasivulta:

”Nuoriso kiittää nyt taatusti radiota, kun saa kuulla kokonaista viisitoista minuuttia The Beatleseja!”

Yksi viime vuosisadan suurimmista kulttuurimullistuksista oli täydessä vauhdissa, ja kaukaisessa Kemissäkin yritettiin saada siitä kiinni. Vein kouluun kuunneltavaksi Who-yhtyeen Substituten. Minuutin kuluttua opettaja vaihtoi sen Hootenanny Singersiin.

Ansaitsin taskurahoja kopioimalla käsin nuotteja isoveljelleni Vänniselle ja muille kitaran omistaville. Kuinkahan monta East Virginiaa ja Apachea mahtoikaan lähteä kirjoituspöydältäni? Lehdissä muistutettiin, että rautalanka on ohimenevä villitys, ja nuoriso kannattaisi edelleenkin patistaa soittamaan pianoa, tai edes jatsia.

Tietysti mukana on ripaus nuoruuden nostalgiaa, mutta en voi kuin puistella päätäni katsoessani pelkästään vuoden 1965 lehden kantta. Beatles. Bob Dylan. Rolling Stones. Byrds. The Who. Yardbirds. Kinks. Animals. Jotenkin tuntuu sieltä, että nykyiset Adelet ja One Directionit eivät tule jäämään ihan samalla lailla musiikin historiaan.

Ihmishengen nousu ei ole tasaista, vaikka kaikkina aikoina onkin luotu jotain uutta ja kiinnostavaa. Antiikin Kreikka, renessanssi ja valistuksen aika olivat lähes käsittämättömiä loikkia eteenpäin. Sellainen oli myös 1960-luvun jälkipuolisko, keskeisenä väheksyvästi ”nuorisomusiikiksi” kutsuttu luovuuden tulva.

Onko liioittelua puhua samassa kappaleessa rock-musiikista ja renessanssista? Ehkäpä ei. Beatlesit toivat levyillensä sitarit ja sinfoniaorkesterit, ja nykysäveltäjät alkoivat puolestaan lähestyä rockia. Musiikki havahtui ottamaan käyttöönsä äänen mahdollisuuksien koko kirjon. Maailmassa oli muutakin kuin schlaagereita ja sinfonioita.

Musiikin vallankumous jatkuu edelleenkin, vaikka sitä ei radioiden soittolistoista juuri huomaakaan. Ja kuinka onnekas olenkaan, kun olin nuori sen alkaessa!

X