(Päivitetty: )
Teksti: Esko Valtaoja

Lentävät lautaset. Himalajan hirmuinen lumimies. Atlantis. Faaraon kirous. Loch Nessin merihirviö. Nostradamus. Kummitustalot. Ajatustenluku. Aino Kassinen. Lapsuuteni aikakauslehdet pursusivat kunnon juttuja todella jännittävistä asioista.

 

Isän kirjahyllyn Suomen kansan myytillisiä tarinoita ruokki lisää mielikuvitustani. Piru nylki kirkkomaalla, kuolleet ajoivat keveästi, rajapyykkien siirtäjien haamut ulvoivat metsässä, ja Toijärventien kaivossa oli ihan oikea näkki kyttäämässä sinne kurkkivia lapsia.

 

Sitten tuli aikuisuus ja ymmärrys siitä, että ei kaikki se, mitä aikuiset sanovat, olekaan totta. Ja ihmettely siitä, miksi he uskovat omiin sanomisiinsa.

 

Huuhaa on muuttanut muotoaan, mutta ei kadonnut. Kirjakaupoista löytyy aina henkisen kasvun ja rajatiedon osasto, ja horoskoopit opastavat edelleenkin aikakauslehdessä. Ne tosin eivät enää ole tähdistä ennustamista, kukapa nyt sellaiseen uskoisi, vaan osa ”analogista ja semioottista käsitejärjestelmää”, kuten Suomen ammattiastrologit ry. määrittelee.

 

Hömppä voi huvittaa, mutta aivan liian moni huuhaa on haitallista. Uskomuslääkintä on vaatinut Suomessakin ihmishenkiä. Lasten rokottamatta jättäminen on lastenrääkkäystä. Kalliita humpuukituotteita tai povareiden hintavia ”palveluita” käyttävät eniten vähävaraiset. Jos ei pysty erottamaan totta mielikuvituksesta, on haastavaa tehdä järkeviä valintoja missään asioissa.

 

Miksi haluamme uskoa tietämisen sijaan? Miksi enkeliparantaminen on monesta niin paljon kiehtovampaa kuin kvanttifysiikka, vaikka molemmat ovat yhtä outoja ja järjenvastaisia ilmiöitä? (Sillä edellytyksellä tosin, että toinen niistä on totta.)

 

Osa huuhaan lumosta lienee itsepuolustusmekanismia. Maailman todellisuus on jotain, mitä harva meistä ymmärtää ja mihin kukaan ei voi vaikuttaa. Luonto ei kysy meiltä, millaisia luonnonlakeja haluaisimme säätää.

 

Huuhaa sen sijaan on täysin vallassamme. Jos päätän, että jääkaappini takana asuu yksisarvisia, niin sitten niitä siellä asuu. Se tuntuu hyvältä, ja se riittää.

 

On mukava huijata, varsinkin itseään. Järki vaatii kovaa työtä, tunne vain heittäytymistä. Jos luja usko todella siirtäisi vuoria, näkisimme koko ajan ympärillämme sinne tänne viilettäviä tuntureita ja vuorijonoja. Tieto siirtää kenties vain hiekanjyvän, mutta se siirtää sen varmasti ja luotettavasti – ja juuri sinne minne haluttiinkin.

 

Mutta emmehän me sitä oikeasti halua. Me haluamme lämpimän pörröisen hyvänolontunteen, tunteen siitä, että juuri me tiedämme eivätkä mitkään hemmetin asiantuntijat.

X