Esko Valtaoja: ”Kirjojen arvonlisäveroa pitää nostaa, koska hallituksemme mielestä emme edelleenkään rakasta tarpeeksi työntekoa”
”Suuri osa nykyrunoudesta on lyhyttä, vain muutaman rivin mittaista. Sellaisen ehtii lukea pikaisellakin istunnolla”, Esko Valtaoja kirjoittaa kolumnissaan.
Esko Valtaoja on avaruustähtitieteen emeritusprofessori ja tieteen kansantajuistaja, joka on julkaissut useita teoksia.
Vuonna 1850 siunattiin Suomen suuriruhtinaskuntaa tiukalla sensuuriasetuksella, jonka yksi päämäärä oli rajoittaa rahvaan lukuintoa. Kansaa piti suojella ”sekä vahingolliselta että hyödyttömältä lukemiselta, joka hävittäisi rahvaalta rakkauden työntekoon”. Muuan herra Lönnrot ei ollut lainkaan huvittunut, vaan päätti tehostaa suomenkielistä julkaisutoimintaansa.
Vuosisata ja kolme varttia myöhemmin päivittelemme nyt kirjan kuolemaa, ihan ilman esivallan sensuuria. Lukeminen ei kuulemma maita nuorisolle, ja boomeritkin ovat ymmärtäneet, että kirjahylly on tosi vanhanaikainen ja uncool sisustuselementti.
No, kirjan kuolemaa on taidettu povata siitä saakka, kun kirja keksittiin. Enemmän kannattaisi huolestua kirjailijoiden kuolemasta, kun lukeminen muuttuu yhä enemmän kuuntelemiseksi ja kynäniekan äänikirjasta saamat roposet eivät riitä edes Elias Lönnrotin hätävaraksi suosittelemaan jäkäläleipään.
Esko Valtaoja: ”Kirjalla menee paremmin kuin koskaan”
Numeroiden valossa kirjalla menee paremmin kuin koskaan. Kansallisbibliografian tietojen mukaan Suomessa julkaistiin toissa vuonna kaikkiaan 8 895 kirjaa, joista romaaneja oli 2 333 ja toimittajien rustaamia dekkareita 6411 kappaletta.
No, tuo jälkimmäinen luku on ehkä vähän liioiteltu – mutta totta sen sijaan on, että vuosituhannen alusta laskettuna pelkästään runokirjoja on julkaistu uskomattomat 11 327 kappaletta, vaikka en ole edes ehtinyt viimeistelemään omaani tuon joukon jatkoksi.
Suomalainen kirja siis elää väkevänä ja elinvoimaisena, esivallasta huolimatta. Hallituksemme mielestä kun emme edelleenkään rakasta tarpeeksi työntekoa, joten kirjojen arvonlisäveroa pitää nostaa vieroittamaan meidät tuosta hyödyttömästä ja aikaa vievästä lukemisesta.
Niin, tuo aikaa vievä. Moni valittelee kiireitään ja sanoo, että lukisi kyllä enemmän, jos vain olisi aikaa. Heille minulla on tarjota yksinkertainen ratkaisu: runous.
Jokaisella meistä on yksi paikka, jossa kelloa ei katsota: huussi. Pöntöllä istutaan niin kauan kuin siinä täytyy istua. Mutta miksi kuluttaa tuo aika seinää tuijottamalla, kun voi tarttua veskissä odottavaan runokirjaan?
”Maailma on täynnä turhaa puhetta ja tekstiä”, Esko Valtaoja sanoo
Suuri osa nykyrunoudesta on lyhyttä, vain muutaman rivin mittaista. Sellaisen ehtii lukea pikaisellakin istunnolla. Ja sen sulattelemiseen voikin sitten käyttää loppupäivän tai loppuelämän.
Yksin. / Sade kohahtaa kuin katsomo.
Maailma on niin täynnä turhaa puhetta ja ummettunutta tekstiä, että on havahduttavaa pysähtyä ajattelemaan Risto Rasan viittä huolella valittua sanaa.
Minulla oli kerran ilo ja kunnia saada avata Kajaanin Runoviikko. Viittasin puheessani tuolloin käytettyyn iskulauseeseen kirjallisuuden merkityksestä ja annista: ”Jos, kuten sanotaan, kirjallisuus on huumetta, niin runous on suoraan suoneen piikittämistä.”
Kokeilkaapa. Mutta älkää tulko valittamaan minulle, jos jo yhden yrityksen jälkeen jäätte elinikäiseen runokoukkuun.