Esko Valtaoja pohtii seurauksia, joita lasten fyysinen kuritus jättää: ”Väkivalta totuttaa vahvemman valtaan - ja se ei koskaan ole hyvä idea”

Luin artikkelin nuorison riehumisesta ennen ja nyt. Huomioni kiinnittyi kuitenkin aivan muuhun kuin itse pääasiaan.

Kerran toisensa jälkeen poliisit ja muut asiantuntijat käyttivät myönteisiä tai eri tavoin vähätteleviä ilmaisuja väkivallasta.

Valiteltiin, että ”reilun tappelun” sijaan on tullut pahempaa, muisteltiin lähiön ”aika reipasta meininkiä”, ja niin edelleen.

Näinhän se menee, ajattelin. Yhä edelleenkin. Kukaan täysijärkinen ei kannata rankkaa väkivaltaa muualla kuin kaikkien rakastamissa dekkareissa, mutta pienemmät testosteronipurkaukset ja tappelut ovat ihan terve osa kasvuprosessia ja elämää yleensäkin.

Pitäähän sitä joskus saada päästää ulos vähän höyryjä, kunhan muistaa että maassa makaavaa ei enää lyödä.

Ja mitäpä olisi jääkiekkokaan ilman kunnon taklauksia ja jäätäviä kuittauksia?

En tiedä olenko kovinkin omituinen, kun en koskaan edes lapsena ole ollut osallisena tappelussa, en lyönyt ketään, eikä minua muistaakseni ole edes todella uhattu väkivallalla elämäni aikana.

Lähimmäs taisi mennä kerran riidellessä tyttöystävän kanssa, kun tartuin seinänaulakkoon ja repäisin sen irti saaden otsaani sellaisen kuhmun että pipo ei päähän mahtunut.

Tyttöystävä ei tiennyt tikahtuako nauruun vai soittaako ambulanssi.

Nuoruuteni kesätöissä minulla oli työtoverina aivan iki-ihana, minua kolmekymmentä vuotta vanhempi Anna-Liisa. Meistä tuli ylimmät ystävykset, mutta yhdessä asiassa emme koskaan saavuttaneet yksimielisyyttä.

Kesästä toiseen inttelimme siitä, saako lapsia kurittaa.

Lämmin, humaani Anna-Liisa oli täysin vakuuttunut siitä, että ilman pientä läpsäystä tai tukistusta lapsista ei kasva kunnon ihmisiä.

Lasten ruumiillinen kurittaminen Suomessa kiellettiin vasta vuonna 1984, ja yhä edelleenkin yksi kymmenestä hyväksyy sen. Ylivoimaisesti suurimmassa osassa maailman maita se sallitaan edelleenkin, jopa Euroopassa.

Muistan, että isä ja äiti yhden ainoan kerran yrittivät uhata minua Koivuniemen herralla, epäilemättä sangen pätevästä syystä. Huomasin kuitenkin, että he olivat vielä enemmän kauhuissaan kuin minä, joten sekin homma jäi siihen.

Väkivallassa, pienessä ja kepeässäkin, on aina se ongelma, että se helposti pääsee käsistä kuten moni muukin järjen sijasta vaistoihin vetoava toiminta.

Pikku tukistuksesta ”oikeutettuun” sotaan on pitkä tie, mutta jos on saanut kasvaa ja elää suojassa fyysiseltä ja henkiseltä väkivallalta, kynnys pieneenkin voimankäyttöön on paljon suurempi.

Kaikki väkivalta myös totuttaa vahvemman valtaan, ja se ei koskaan ole hyvä idea.