Esko Valtaoja: Tansania on kuin isovanhempieni syntymän aikainen Suomi

Vaimo järjestelee kotia putkiremontin jäljiltä.

Rakkaani ottaa jonkin esineen tai kenties postikortin käteensä, tutkiskelee sitä tovin otsa rypyssä, ja laskee sen takaisin. Sitten hän vaeltaa mietteliäänä jonnekin muualle. Minä katselen työpöytäni avointa laatikkoa, jonka sisällön mummolassa yökylässä ollut Totti-poika on levittänyt ympäri huoneen lattiaa. Nythän sinne vaikka mahtuisi jotain, ajattelen toiveikkaana.

Emme oikein ole järjestysihmisiä. Jokaisella tavarallamme on varmaan asiaankuuluva paikkansa, mutta mistä ihmeestä sen paikan saattaa tietää, ja onko sillä nyt edes niin väliä. Ei krääsään oikeasti voi hukkua, kompastua korkeintaan.

Vielä 1800-luvulla perunkirjoissa lueteltiin vainajan koko omaisuus. Kahdet housut, toiset mycket slitna. Pellavapaita. Kattila, kyljessä reikä. Pieksut. Kuvaraamattu ja pari pienempää kirjaa.

Jos omaisuutemme nyt listattaisiin samalla tarkkuudella, perunkirjan lukeminen kestäisi niin kauan, että perinnönsaajat olisivat itsekin ehtineet kuolla.

Nenäpäivämatkalla Tansaniassa näin maailman, jossa ihmisen omistamat tavarat voidaan edelleenkin luetella yhdellä arkilla, joskus laskea sormilla. Tansania on kuin isovanhempieni syntymän aikainen Suomi, yksi maapallon köyhimpiä maita.

Kurjuudessa ei ole paljoakaan hurskautta, eikä aineellisen hyvän puuttuminen tee ihmistä jaloksi ja onnelliseksi. On muodikasta ja henkistä kasvua osoittavaa päivitellä materialismia ja turhaa tavarapaljoutta, mutta kummasti meille jokaiselle karttuu aina vain lisää – muutamaa ituhippiä ja dalailamaa ehkä lukuunottamatta.

Päälle tulee vielä se suurempi roina. ”Moni kuvittelee omistavansa talon, vaikka itse asiassa talo omistaa heidät”, Henry Thoreau irvaili jo parisataa vuotta sitten.

Loppujen lopuksi tavara taitaa useimmiten rikastuttaa elämäämme köyhdyttämisen sijaan. Se antaa virikkeitä lasten kasvaville aivoille, ja se pitää myös aikuisten henkistä vireyttä yllä. Köyhän tansanialaisen esineetön arki on kovin niukka ajattelun ärsykkeistä.

Kaksi avioeroa on keventänyt omaa tavarataakkaani, kun olen itku kurkussa heittänyt roskalavalle suunnilleen koko silloisen elämäni, jäätelökoneesta keittiökalusteisiin. Sataviisikymmentä metriä kirjoja takaa kuitenkin sen, että elän, Madonnaa mukaillen, materialistisessa maailmassa ja olen materialistinen poika.

Sen verran kevensin kuitenkin materialismiani äsken työasunnosta pois muuttaessa, että myin antikkaan mittavat taidelehtikokoelmani. Siinä meni myös se Penthouse, jossa olivat Madonnat vanhat alastonkuvat.