Kävelysauvoja, kuulolaitteita ja onnea – Esko Valtaoja: ”Iän karttuessa onnellisuus alkaa jälleen kasvaa”

”Yksi tarkoin varjeltu salaisuus on, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä tyytyväisemmäksi elämäänsä hän myös tulee”, Esko Valtaoja kirjoittaa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Esko Valtaoja on avaruustähtitieteen emeritusprofessori ja tieteen kansantajuistaja, joka on julkaissut useita teoksia.

”Yksi tarkoin varjeltu salaisuus on, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä tyytyväisemmäksi elämäänsä hän myös tulee”, Esko Valtaoja kirjoittaa.
Teksti: Esko Valtaoja

Alkanut vuosi ei ole kohdellut hellin käsin kolumnistianne. Vielä tammikuussa minut saattoi nähdä harppomassa vihellellen pitkin katuja, alfauroksen tyytyväinen virne naamallani.

Nyt elämä on pannut minut ruotuun: köpöttelen kävelysauvojen kanssa kuulolaitteet korvilla ja veisaan vaisusti ynisten, kuinka miespolvet vaipuvat unholaan.

”Minähän olen ihan kuin äitini”, ajattelin kun molemmat vempaimet olivat ensi kerran käytössä.

No, oikeasti kävelysauvat ovat niin mainio peli, että olisi pitänyt hankkia ne jo vuosia sitten. Vaimo ja minä painelemme lumisilla ja jäisillä metsäpoluilla ihan eri vauhtia sauvojen ja samaan aikaan ostettujen kitkakenkien kanssa. Eikä yhtään liukastumista koko talvena.

Vuosia kesti myös vaimon huomauttelu siitä, että en kuule enää mitään. Yritin pitkään selittää, että kyse on vain valikoivasta parisuhde kuuroudesta, mutta pakko on myöntää, että nyt kuulen niin rakkaani kuin muidenkin kevätlintusten liverrykset ihan eri tavalla.

Iän karttuessa kiitos seisoo

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joiden mielestä koko elämä on yhtä matkaa haudan poveen. Elämme, siis kuolemme, nimesivät Jörn Donner ja Johan Vikström keskustelukirjansa parikymmentä vuotta sitten.

Kuoleman ajatteleminen ja siihen totutteleminen on aikuisen, kypsän ihmisen tunnusmerkki, sanovat elämäntaidon oppaat. Vanheneminen on pelkkää luopumista, menetyksiä ja kasvavaa kärsimystä.

Oi jos mä matkamies maan. Ja niin edelleen, loputtomiin.

Höh. Jos puukin voi kasvaa siihen saakka kun myrsky sen kaataa, niin miksi ei sitten ihminen? Jokainen päivä on uusi ihme, vaikka heppi heiluisikin vähemmän ja lonkka lonksuisikin enemmän.

Ja mikä onni onkaan vanheta! Yksi tarkoin varjeltu salaisuus on, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä tyytyväisemmäksi elämäänsä hän myös tulee. Onnellisuustutkimuksissa löydetään yhä uudestaan sama kehityskulku: onni on U-käyrä.

Lapsena ollaan onnellisia, mutta sitten onnellisuus laskee aina yli nelikymppiseksi saakka.

Eipä kumma, että maailma on täynnä marisevia keski-ikäisiä ja heidän parisuhdeongelmistaan kertovia romaaneja.

Mutta lopussa kiitos seisoo. Iän karttuessa onnellisuus alkaa jälleen kasvaa, ilmeisesti ilman ylärajaa.

Kahdeksankymppiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin seitsemänkymppiset, nuo­­remmista nyt puhumattakaan. Repikää siitä, te hikisenä kuntolenkillänne ohitseni hölkkääjät.

Tuoreen tutkimuksen mukaan Suomi on neljättä kertaa peräkkäin maailman onnellisin maa. Ja kun vielä itse olen matkalla kohti yhä onnellisempia aikoja, niin kyllä tässä kelpaa.

Lue kaikki Esko Valtaojan kolumnit tästä.

X