Esko Valtaoja astui suppilaudalle – ”Harva on missään niin huono, että sitä ei pysty kovalla treenillä kompensoimaan”
Keskimäärin puolet kyvyistämme on perittyä, puolet opittua.
Vaimo toivoi syntymäpäivälahjaksi suppilautaa, ja sellainenhan tänne mökille sitten ilmestyi, kaksi päivää nettikaupan ruutuun klikkauksen jälkeen.
Lauta pumpattiin, rakkaani hyppäsi sen päälle ja pienen tasapainoilun jälkeen lähti päättäväisesti melomaan ulos mökkipoukamastamme. Minä jäin rannalle pohtimaan, soittaako pelastuslaitokselle vai hautaustoimistoon, kun mitään ei näkynyt eikä kuulunut.
No, sieltähän hän sitten aikanaan ilmestyi takaisin, voitonriemuisena melalla tuulettaen. Seuraavalla viikolla tyttärensä pisti vielä paremmaksi seisomalla päällään suppilaudalla. Minä olen päässyt parhaimmillaan kymmenisen metriä ennen noloa, mutta näyttävää, molskahdusta.
Neliraajasuppailu sopii parhaiten minun tasapainoaistilleni. Minkä arvokkuudessa menetän, sen vaatteiden kuivaamisessa voitan.
Keskimäärin puolet kyvyistämme on perittyä, puolet opittua. Harva on missään niin huono, että sitä ei pysty kovalla treenillä kompensoimaan, mutta isältä peritty tasapainoaistini on kyllä rajatapaus. Ajatuskin siitä, että pystyisin nostamaan jalkaani ja solmimaan kengännauhani, on täysin absurdi.
Suurin tasapainosaavutukseni oli opetella ajamaan moottoripyörällä, mutta monta ylimääräistä iltaa se vaati Raision tehtaiden parkkipaikalla entisen lankomiehen vahtiessa horjahtelujani poikansa kevarilla.
Olen kerran ”lasketellut” mäkeä alas, neliraajatyylillä silloinkin. Hiihdän vain tasaisella jäällä.
Miksi synnyinlahjaksi ei voisi saada kaikkia niitä kykyjä, joita muilla selvästikin on? Onko nyt reilua, että toiset osaavat laulaa tai tanssia ihan tuosta vain, ja minä en sitten millään?
Tietysti erilaisia kykyjä on niin monia, että geenilotossa jokainen meistä saa keskimäärin samankokoisen potin, ja tietysti jokainen kaipaa aina sitä, jota häneltä puuttuu. Ja olisihan se aika tylsää, jos me kaikki olisimme noin lähtökohtaisesti kaikessa yhtä hyviä.
Mutta siltikin. Ei kai se keneltäkään olisi pois, jos jokaisella meistä olisi syntymälahjana vaikkapa Matti Nykäsen ilmiömäinen lihastenhallinta- ja reaktiokyky? Eihän sitä silti tarvitsisi ruveta mäkihyppyä työkseen treenaamaan, mutta ei se arjen toiminnoissa pahaakaan tekisi. Voisi jopa pelastaa hengen vaaratilanteessa.
Geeniteknologian myötä tuosta haaveesta, tai uhkakuvasta, voi tulla totta pikemmin kuin arvaammekaan. Siksi Suomessakin olisi korkea aika ruveta vakavissaan keskustelemaan muustakin kuin siitä, onko kinkkuleikkeemme aihio kenties syönyt geenisoijaa. Ja keskustelemaan asiapohjalta, ei mutuin ja mörköpelotteluin.