Esko Valtaojan fobiat: Lierot, etanat, koirat, pimeys…auttaisiko siedätyshoito?

Jaa kaverilleTilaa Seura

Tänä kesänä olen ollut tosi hurjaa poikaa. Olen nimittäin kävellyt avojaloin mökin ruohikolla.

Jos tämä ei synnytä ihastuksen ja kauhun kiljaisuja, niin täytyy selittää. Kärsin molluscofobiasta ja erityisesti scolecifobiasta, eli kaikki etanat ja madot ovat minusta sanoinkuvaamattoman ällöjä. En ikinä voisi pistää matoa koukkuun, ja jo lieron valokuvakin panee kääntämään äkkiä sivua. Ja paljain jaloin kävellessähän voi tulla tallanneeksi jonkin niljakkeen päälle.

Ainoa kauhuelokuva, jota en ikinä pystyisi katsomaan, on se muinainen hömppä, jossa jättiläiskokoiset tappajamadot hyökkäsivät ihmisten kimppuun. Selkäpiitä karmii jo tässä kirjoittaessakin.

Fobioissa ei tietenkään ole pienintäkään järkeä. Rakastan simpukoita, mutta oli tosi kova paikka syödä ensimmäisen kerran valkosipulietanoita, vaikka etanahan on vain maalle noussut simpukka. Vain matkakumppanini Merjan hillitön pilkka pakotti minut todistamaan miehisyyteni. Alkupalaetanasta huippukalliissa tokiolaisessa fuguravintolassa sen sijaan kieltäydyin ehdottomasti. Vannon, että se ryömi lautasellani.

Fobiani eivät toki rajoitu tähän. Pelkään muun muassa koiria ja korkeita paikkoja, ja ennen kaikkea pimeyttä, mikä on tähtitieteilijältä aikamoinen saavutus. Minusta saisi hyvän tositeeveesarjan.

Fobian voi määritellä peloksi, jossa ei ole mitään järkeä. Kenties juuri sen vuoksi tiede ei osaa kunnolla selittää, mikä niitä aiheuttaa. Esimerkiksi matokammo johtuu kuulemma siitä, että lierot muistuttavat meitä käärmeistä, joita on syytäkin pelätä. Minusta käärmeet ovat kivoja, joten se siitä teoriasta. Järjettömistä peloista ei järjellä juuri pääse eroon. Mitä nyt elämän mittaan sen verran paatuu, että joskus ottaa muutaman askeleen nurtsilla ilman sandaaleja.

Pimeyteen kokeilin ihan uteliaisuuttani siedätyshoitoa viime kesänä. Olin mökillä yksin kokonaisen viikon. Pakko tunnustaa, että yön tullessa linnoittauduin sänkyyn, ja otin vielä suvun perintökalleuden, Hilma-mummin potan, viereeni. Että ei sentään tarvitsisi yöllä mennä terassille, jonka pimeydessä voi vaania… jotain.

Fobiat eivät ole leikin asia niille, joiden elämää vaikkapa avaran paikan tai sosiaalisten tilanteiden kammo oikeasti rajoittaa. Minä olen päässyt vähällä. Loppujen lopuksi taidan hieman rakastaa omia pikku fobioitani, vaikka olisikin kiva voida hiippailla rennosti yksinään pimeässä mökillä tai öisessä metsässä. Pieni ripaus järjettömyyttä piristää elämää, ja aina välillä on hyvä nauraa itselleen. Kunhan muistaa, että sängyn alla voi oikeasti olla jotain.

X