Festari

Nämä bileet ovat parhaimmillaan silloin, kun ihminen ei vielä ole täyttänyt kahtakymmentä. Kukaan muu ei ollut pukeutunut pikkutakkiin Hietaniemen uimarannalla.

Kävimme Kallen kanssa hakemassa festarirannekkeen edellispäivänä. Nuori nainen naksautti kangasnauhan kiinni ranteeseen. Ei kai tätä pidetä viittä päivää ja neljää yötä ranteessa?

Kyllä, nainen vastasi iloisesti, vastoin kaikkia odotuksia. Hän lupasi rannekkeen kestävän suihkun.

Kalle ennusti rannekkeen haisevan jo ennen Rammsteinin keikkaa.

Nuuskin ranneketta saksalaisten keikan jälkeen taksissa, mutta en haistanut mitään. Ehkä ranneke kyllästetään hajuntappajilla ennen ranteeseen kiinnittämistä.

Olin kuvitellut insinöörien keksineen ajat sitten bitti- ja digiajan ratkaisun sisäänpääsyn kontrollointiin.

* * *

Muuten ensi kosketus rockfestareihin vastasi ennakkoluuloja: lokit tappelivat makkaraperunoista.

Lähimmän bajamajan pönttö oli mennyt kansantuotteesta tukkoon. Kun sinne pääsyä olin kuitenkin jonottanut yli puoli tuntia, käytin pömpelin palveluja kruusailematta.

Wokkia ja vohveleita tuskin kaupattiin festareilla 80-luvulla, mutta nykyään myydään muutakin kuin makkaran nimellä kulkevaa mustaa peräsuolenpätkää.

Pisin jono Hietsussa oli silti nasevasti nimetylle Lihatiski-kojulle. Siinä myytiin kaikkea mitä siasta irtoaa. Nykyfestareilla on luovuttu salmonellasta.

* * *

Pian ensimmäisellä festarireissullani tajusin, että hiekkakumpareella pitää seistä yli kaksi tuntia.

Festareilla ei saa enää salmonellaa. Kuva: Kalle Tervo.

Green Dayn Billy Joe Armstrong oli maanisessa iskussa, mutta emme jaksaneet kuunnella encorea loppuun.

Olin kuvitellut punkkareitten haistattelevan kaikelle. Armstrong kuitenkin nuoli yleisöään kääriytymällä Suomen lippuun. Suosionosoituksia hän kerjäsi.

Muutaman vingutussooloyritelmän jälkeen Armstrong tajusi spiikata: ”What the fuck am I doing?”

Se käväisi myös meidän mielessä.

* * *

Ylihintaista t-paitaa kaupiteltiin menestyksellisesti. Hämmästyin jälleen kerran, miksi fanien keski-iän nousu ei näy myytävän krääsän laadussa ja valikoimassa. Miksi vain t-paitaa? Miksei Rammstein-reinoja? Miksei Till-solmionpidikkeitä?

Seisomista epämukavampaa oli vain kalliolla istuminen. Siksi festarin viimeisenä päivänä enimmäkseen seistiin.

Rammstein oli opetellut yhden sanan suomea, kiitos. Sen enempää yleisöä ei voideltu. Välispiikit jätettiin väliin.

Yleisöä kiitettiin konsertin lopuksi mieleenpainuvan yksinkertaisesti ja tyylikäästi. Raavaat jätkät astelivat yleisön eteen ja kumarsivat syvään: ”Das war Rammstein.” (”Tämä oli tässä.”)

* * *

Musiikki oli kolkkoa jylinää, jonka välillä katkaisi kaksi tavua saksaa. Musiikki oli siis hyvää. Samalla tavalla voisi määritellä Wagnerin. Kahden tavun kaavaa noudattivat Sehnsucht, Mein Teil, Du hast ja Ich will, jopa huvittavan tarkasti.

Rammsteinin näyttämöestetiikan peruspilarit oli haettu saksalaisen pornon ehtymättömän aarteiston sadomaso-osastolta. Sitä ne pitkät hotelli-illat teettävät.

Till Lindemannin täytyy huokaista raskaasti muistellessaan keikan jälkeen leikkisperman suihkuttelemista jättipeniksen kaltaisesta vempaimesta.

Kaksi puutetta keksin. Mein Herz brennt olisi pitänyt soittaa ränttätänttä-versiona eikä kilkutella pianolla. Mutterin jättäminen pois oli virhe. Olisin halunnut kuulla yli kahdenkymmenentuhannen ihmisen huutavan äitiä.