Jari Tervo: Tykätään, luotetaan - äänestäjä tekee valinnat tunteen varassa
Presidenttejä ja pääministereitä ei äänestetä vallantäyteisiin tehtäviinsä heidän merkittävien uudistusohjelmiensa vuoksi vaan siksi, että heihin luotetaan.
Britannian nykyinen ympäristöministeri Michael Gove kannatti maansa eroa EU:sta. Hänen mielestään Britannia olisi unionin ulkopuolella ”vapaampi, reilumpi ja pärjäisi paremmin”. Govelle huomautettiin, että yksikään asiantuntija ei tukenut hänen väitettään. Konservatiivipoliitikon mukaan kansalaiset ovat saaneet tarpeekseen asiantuntijoista.
Trumpin voiton ja Brexitin jälkeisessä maailmassa Goven ohikiitävälle haastattelulausunnolle on tahdottu antaa oraakkelimaista kaikua. Hän oli aistinut kansan tunnot. Näin historiaa jälleen selitetään lopputuloksesta käsin. Oikeassa on voittaja.
Median asiantuntijat ovat kirjava joukko. Haarukka ulottuu keskinkertaisen gradun pakertaneesta maisterista arvostettuun Nobel-tutkijaan. Onko heidän laatunsa heikentynyt viime aikoina? Ovatko äänestäjät Britanniassa, Yhdysvalloissa ja ympäri maailmaa päättäneet vihdoin lakata uskomasta asiantuntijoita? En usko. Äänestäjät ovat tehneet tämän päätöksen ajat sitten. Luultavasti jo silloin, kun saivat ensimmäisen kerran pudottaa äänestyslipun uurnaan vapaissa vaaleissa.
Muistellaanpa Barack Obaman ja Emmanuel Macronin suuria voittoja Yhdysvaltain ja Ranskan presidentinvaaleissa. Obaman kuuluisa vaalilause kuului kokonaisuudessaan: ”Change”, muutos. Se on erittäin tarkka ohjelma, joka tarkoittaa mitä tahansa. Jokainen, jonka elämäntilanne ei ole kohdallaan, kannattaa muutosta. Myös pitempi versio on samaa laatua: ”Yes we can.” ”Kyllä me pystymme.” Macron tiivisti ohjelmansa näin: ”En Marche!”, liikkeelle. Niinpä. Aina pääsee jonnekin helpommin kun lähtee liikkeelle.
Rinnastan Obaman ja Macronin Trumpiin ja Brexitiin ainoastaan sen vuoksi, että hekin joutuvat pelaamaan samanlaisilla länsimaisen demokratian pelisäännöllä. Ääni on ääni, olipa se äänestyslippuun sutattu millä perusteilla tahansa, tai jopa vailla niitä.
Korkeita poliittisia virkoja tavataan kutsua luottamustehtäviksi. Ilmaus häikäisee eksaktiudessaan. Presidenttejä ja pääministereitä ei äänestetä vallantäyteisiin tehtäviinsä heidän merkittävien uudistusohjelmiensa vuoksi. He saavat ääniä sen vuoksi, että heihin luotetaan.
Luottamus on tunne. Suuret poliittiset valinnat tehdään siis tunteen perusteella. Äänestykset ovat silkkaa mutua. Yhdysvaltain 1950-luvun presidentin Dwight D. Eisenhowerin vaalikampanjasta jäi elämään rintanapin teksti: ”I like Ike.” Ike oli lempinimi, jota tuskin käyttivät Eisenhowerin alaiset tai esimiehet. Hän oli viiden tähden kenraali. ”Tykkään Ikestä.” Siinä luottamus, tämä valtiollinen tunne, myönnetään aivan suoraan.
Mitä meidän pitäisi sitten tehdä tälle systeemille, joka näyttää olevan parhaimmillaankin holtiton ja sattumanvarainen? Puolustaa sitä viimeiseen saakka. Parempaa ei ole. Huonompia kyllä vaikka kuinka monta.