Antiikkimarkkinoilta löytöjä tekevä Jenni Haukio kerää Arabian ja Kupittaan Saven keramiikkaa: ”Viehättävää on vanhan esineen kestävyys, sisukkuus pysyä koossa ja toimia”
”On äärettömän vastuuntuntoista pyrkiä suosimaan vanhaa jatkuvan uuden ostamisen sijasta.” Jenni Haukio kirjoittaa Seuran kolumnissa.
Kuulaat valoisat kesäkuukaudet ovat vanhojen esineiden ystävän kulta-aikaa. Mikäpä sen kiehtovampaa retroon hurahtaneelle kuin kierrellä kirppiksillä, antiikkimarkkinoilla ja huutokaupoissa, enemmän tai vähemmän onnistuneita löytöjä tehden.
”Löydön” määritelmähän on jokaiselle omanlaisensa, riippuen siitä mitä on hakemassa. Toinen etsii rahallista arvoa, toinen puhtaasti esteettistä iloa tai käytännöllistä hyötyä. Toisen aarre on toisen romu.
Harvinaisuuksien löytämisen mahdollisuutta juuri kesällä lisää se, että myyjäpuolella kunnostautuvat vinttejään ja kellareitaan siivoavat niin sanotut tavalliset kansalaiset, jotka eivät välttämättä ole laisinkaan tietoisia perintö- tai lahjaesineittensä alkuperästä.
Kaikki eivät ole edes kiinnostuneita vanhojen tavaroittensa arvon selvittelystä, vaan haluavat vain yksinkertaisesti päästä eroon roinaksi mieltämistään esineistä, konmari-hengessä. Moni ei hätkähdä edes jälkikäteen, kun mahdollisesti avautuu, mitä tuli myytyä ja mihin hintaan.
Kun tähän saumaan vaikkapa satunnaiselle pihakirppikselle osuu intohimoinen keräilijä, ovat ihmeetkin mahdollisia. Aina toisinaanhan saa lukea moninkertaisesti myyntieurojaan arvokkaampien design-klassikoiden löytymisestä pilkkahintaan kirpputoripöydältä. Aivan näin huikeiden löytöjen todennäköisyys lienee kuitenkin lähinnä samaa luokkaa kuin golfin harrastajien mahdollisuudet lyödä hole in one.
Olen itsekin tällainen antiikkitapahtumissa viihtyvä, erityisesti Arabian ja Kupittaan Saven keramiikan suuntaan vinksahtanut keräilijä jo yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksella.
Harrastukseni on kuitenkin ”aarteenmetsästyksen” sijasta paremminkin leppoisaa puuhastelua, jossa olennaisena osana on tiedonhankinta kirjallisuuden kautta – uuden oppiminen suomalaisesta taideteollisuudesta.
Haluan tuntea muotoilijoita ja heidän elämäntöittensä historiaa, tarinoita esineiden takana, valmistusprosesseja ja suunnittelun taustalla vaikuttanutta arvomaailmaa. Esimerkiksi Kaj Franck puhui ”esineiden uudelleenkierrätettävyydestä” jo vuosikymmeniä ennen kuin kierrätyksestä tuli arkipäivää.
Osa vanhan viehätysvoimaa on ajatus siitä, kuinka pitkään sama esine onkaan jo tuottanut iloa tai hyötyä vaihtuville omistajilleen. Mitä kaikkea se onkaan vuosikymmenten mittaan ollut todistamassa ja mitä kaikkea se voisikaan meille kertoa, jos omaisi aineen sijasta myös henkeä.
Viehättävää on myös vanhan esineen pitkä kestävyys, sen sisukkuus pysyä koossa ja toimia. Ja mikä kaikkein arvokkainta: kun maailma materialismissaan hukkuu tavaraan, on myös äärettömän vastuuntuntoista pyrkiä suosimaan vanhaa jatkuvan uuden ostamisen sijasta.