Edesmenneet ansaitsevat kunnioituksemme – Jenni Haukio: ”Kun vaalimme menetettyjen muistoa, hoivaamme myös omaa surevaa itseämme”

Jaa artikkeli
Seuran kolumnisti Jenni Haukio.
Seuran kolumnisti Jenni Haukio. © Paula Kukkonen
"Kirjallisuuden ja musiikin väkevä vaikutusvoima ihmismieleen konkretisoituu sinä suruna, jota tunnemme taiteilijoiden poismenon johdosta, vaikkemme olisi heitä henkilökohtaisesti tunteneet", Jenni Haukio kirjoittaa.

Vuoden pimeimpänä aikana syttyvät kirkkomaille tuhannet ja yhä tuhannet kynttilät, symbolisoimaan sitä valoa ja lämpöä, jonka edesmenneet rakkaat elämäämme toivat. Sitä arvoa, jonka yhteisönä annamme menneitten sukupolvien työlle.

Hautausmaat ovat pyhiä, koskettavia paikkoja. Läheisten haudoista huolehtiminen on usein erityisesti iäkkäille ja yksinäisille – mutta yhtä hyvin myös nuoremmille, hyvin merkityksellinen osa arkista vuodenkiertoa.

Kukkien istuttaminen ja kastelu, hautakiven ja sen edustan siistinä pitäminen, kynttilöiden sytyttäminen merkkipäivinä ovat tapoja pitää poismenneestä kiinni edes vielä jossakin materiaalisessa ulottuvuudessa.

Ne voivat olla myös ympäröivälle yhteisölle osoitettuja viestejä siitä, ettemme ole unohtaneet rakkaitamme. Samalla kun vaalimme menetettyjen muistoa, hoivaamme myös omaa surevaa itseämme, haavoittunutta sielua, joka ei ehkä enää koskaan eheydy, mutta sopeutuu kyetäkseen jatkamaan elämää.

Vuosi on tuonut mukanaan menetyksiä

Tänä vuonna olemme kansakuntana menettäneet lukuisia rakastettuja, monikymmenvuotisia elämänuria tehneitä taiteilijoita. Lähes jokaisella meistä on jokin heidän tuotantoonsa tai toimintaansa liittyvä omakohtainen muistikuva.

Kiitollisuudella ja kunnioituksella muistamme Laila Hirvisaarta, Sinikka Nopolaa, Pave Maijasta, Matti ”Fredi” Siitosta, Ilpo Tiihosta, Sirkka Turkkaa ja Kirsi Kunnasta sekä murheellisen monia muita, kuluvana vuonna tuonilmaisiin siirtyneitä.

Kirjallisuuden ja musiikin väkevä vaikutusvoima ihmismieleen konkretisoituu sinä suruna, jota tunnemme taiteilijoiden poismenon johdosta, vaikkemme olisi heitä henkilökohtaisesti tunteneet.

Kun edesmenneet ovat julkisen uran tehneitä, täyttyvät lehdet ja sosiaalisen median alustat nekrologeista, omakohtaisista muisteluista ja kiitollisuuden ilmaisuista.

Tämä on arvokas tapa huomioida menetetyn elämäntyön merkitystä sekä myötäelää läheisten surussa.

Silti näitä julkaisuja lukiessa aina ajattelee, että kunpa niiden kohde olisi saanut kuulla kaiken tämän jo eläessään.

Vastaava tulee mieleen myös yksityisten ihmisten muistotilaisuuksissa. Kuinka suurta iloa olisikaan tuottanut saada tulla huomioiduksi kaikella sillä rakkaudella ja arvostuksella, jonka uutinen kuolemasta saa aikaan.

Muistakaamme myös eläviä

Kirjailija Risto Ahdin teokseen Pieni käsikirja (1993) sisältyy suuri viisaus:

”Ilmaise positiivinen tunne välittömästi, hidastelu johtaa sosiaalisen moraalin havahtumiseen.”

Kiitollisuuden, kunnioituksen, ihailun ja kiintymyksen tunteet jäävät helposti ilmaisematta, koska sisimpiä tuntoja voi olla vaikea avata edes kaikkein läheisimmille.

Onneksi syntymäpäivät sekä äitien- ja isänpäivät tarjoavat luontevia mahdollisuuksia kertoa läheiselle hänen merkityksestään itselle.

Kun vielä olet täällä, ansaitset kuulla, kuinka paljon sinua rakastankaan. Mitään tärkeää sanottavaa ei kannata jättää viimeisten jäähyväisten jälkeiseen aikaan.

Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä.

Lue myös: Laila Hirvisaari oli Karjalan valloittavin kertoja – Viimeinen käsikirjoitus jäi kesken

Laila Hirvisaari

Viipurissa syntynyt Laila Hirvisaari kuoli 83-vuotiaana 16.6.2021. Hän julkaisi 41 romaania, useita novelleja sekä näytelmä- ja elokuvakäsi­kirjoituksia. Pro Finlandia-mitalin hän sai 1993 ja professorin arvonimen vuonna 2002. © Kari Sarkkinen / Otavamedia-arkisto

X