On selvää, että kallisarvoisiin lomapäiviin latautuu valtavasti toiveita ja odotuksia.
Teksti:
Jenni Haukio

SÄÄTILA ei turhaan ole maailman yleisin small talkin aihe – säät yksinkertaisesti kiinnostavat jokaista, toisinaan jopa neuroottisuuteen saakka. Jos sää on keskimääräinen tai hyvä, on keli keskustelunaiheena tylsimmästä päästä.

Kun kohdalle osuu jotain poikkeuksellista kuten syksyä teeskentelevä kesä, tulee säästä jutunjuurena merkityksellisempi, terapeuttinen. Auttaa, kun voi purkaa turhautumisen tunteita yhdessä kohtalotovereiden kanssa.

 

KUN YHTEISEN kesäloma-ajan kesto useimmissa perheissä on neljä viikkoa, on selvää, että näihin kallisarvoisiin päiviin latautuu valtavasti toiveita ja odotuksia. Suuri osa niistä on tyypillisesti sääriippuvaisia; halutaan nauttia auringosta, uida lämpimissä vesissä, pysyä kuivana matkakohteissa.

Kun helle ei sitten pitkänkään odotuksen jälkeen helli, voi pettymys olla suuri, erityisesti jos sattuu olemaan meteopaatti – sääherkkä yksilö.

 

ERÄÄN ARVION mukaan noin puolet ihmisistä on meteopaatteja, joiden mielialaan säätilalla on vaikutusta. Harmaa, sateinen ja kolea sää aiheuttaa apatiaa ja ilottomuutta, aurinkoinen ja lämmin puolestaan hyvää mieltä ja energisyyttä.

Yllättävää tässä lienee vain se, että noin puoleen ihmisistä säällä ei ole vaikutusta. Nämä arvatenkin elämänmyönteiset, reippaat yksilöt eivät pakkasenpuremista lannistu.

 

YSTÄVIENI KANSSA keskustellessani olen havainnut sään vaikuttavan ihmisiin sitä voimallisemmin, mitä enemmän ikää karttuu. Lapsena ja nuorena sitä paineli menemään säässä kuin säässä, eikä sade tai kylmyys hidastanut tahtia saati aiheuttanut alakuloa. Vesisateessa riehuminen päinvastoin riemastutti.

Itse muistan, kuinka jazzkonsertissa Kirjurinluodolla kuuntelimme takavuosina Buena Vista Social Clubia mutaliejun ja veden valtaamalla piknikalustallamme nököttäen. Hauskaa riitti, suorastaan ikimuistoista. Olimmehan sentään varautuneet tähän koettelemukseen yksinkertaisen nerokkaasti: pukeutumalla sadetakkiin, -housuihin sekä kumisaappaisiin.

 

MONEN KESKI-IKÄISEN mieleen hiipii jossain vaiheessa elämää haave talvien viettämisestä etelässä, jossain siellä, missä pimeys ja kylmyys eivät masenna.

Eräs ystävättäreni kertoo ärsyyntyvänsä töihin kävellessään suunnattomasti, jos tuuli repäisee hänen sateenvarjonsa ylösalaisin. Sää kiukuttaa, vaikka kysymys on aikuisista, joiden ei pitäisi suuttua sellaisesta, mihin ei itse mitenkään voi vaikuttaa. Sitäpaitsi kuten jo lapsena kuulimme, emme ole sokerista tehtyjä. Siksi ihmetyttää sitäkin enemmän, mikä meistä aikuisista tekee meteopaatteja?

Missä vaiheessa menetimme sää-huumorintajumme?

 

X