Jenni Haukio ihmisen ja luonnon välisestä symbioosista: ”Ikääntyminen saa yhä useamman kaipaamaan juuri muinaisen, koskemattoman äärelle”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Seuran kolumnisti Jenni Haukio.
Seuran kolumnisti Jenni Haukio pohtii luonnon ja ihmisen välistä symbioosia. © Paula Kukkonen
"Nykyihmisen kontaktipinta jopa omaan ruumiillisuuteensa, kehoonsa ja sen ulottuvuuksiin on hämärtymässä", Jenni Haukio kirjoittaa Seuran kolumnissa.

Lokakuun viimeisen sunnuntaiaamun sanomalehti tiesi kertoa Suomen aarniometsien huvenneen siten, että luonnontilaista metsää on koko maassa enää alle viisi prosenttia.

Tavallinen keski-ikäinen nykykaupunkilainen ei välttämättä tule edes ajatelleeksi, mitä on koskematon luonto, mistä sellaista mahdollisesti vielä löytyy ja mikä sen arvo on ekosysteemillemme tai koko kulttuurillemme. Etelä-Suomen kansallispuistoistakin suurin osa on entistä talousmetsää, jota ihmisen toimet ovat aikojen saatossa monin eri tavoin muokanneet.

Ihmisen ja luonnon välinen symbioosi – vähitellen yksisuuntaiseksi hyväksikäytöksi muuttunut – on jo vuosisatoja muovannut ympäristöämme siten, ettemme enää osaa erotella, mitä on se ”alkuperäinen”. Samalla ikääntyminen saa yhä useamman nimenomaan kaipaamaan juuri muinaisen, koskemattoman äärelle. Alkulähteille, menneisyyteen – sinne, missä vielä oli jäljellä jotain puhdasta, vilpitöntä ja riisuttua.

”…Voi tätä tauhkan määrää!”

Joillekin tämä kaipaus konkretisoituu esimerkiksi kiinnostuksena sukututkimukseen, omiin juuriin. Keitä olivat ja mistä tulivat ne ihmiset, joita ilman ei olisi minuakaan – kuinka heidän kotiseutunsa, paikalliskulttuurinsa ja arvomaailmansa sukupolvien ketjussa ovat vaikuttaneet lopulta aina omaan itseen saakka. Jotkut puolestaan turhautuvat materialismiin, konsumerismiin – tavarapaljouteen ja kiertoon, jossa vanha jatkuvasti korvautuu uudella ja jossa markkinat väsymättä kehittelevät yksilöille lisää tarpeita, jotka vain tietyt uudet esineet ja teknologiat voivat tyydyttää.

”…Voi tätä tauhkan määrää!”, on Helena Anhava runossaan kirjoittanut ja samalla sanoittanut tunteen, joka tiedostetusti tai tiedostamatta kalvaa yhä useampaa. On vain liikaa kaikenlaista, eri suunnilta tulevia ärsykkeitä, impulsseja, samanaikaisia viestejä, havainnoitavaa, opeteltavaa, osattavaa. Liian kova vauhti, jotta pysyisi perässä. Liikaa kuormitusta, jotta jaksaisi kantaa. Liikaa keinotekoista, muovista, esanssista, luonnotonta – liikaa halpoja kopioita. Juuri tästä syntyy tarve hiljentyä, pysähtyä hetkeksi ja ottaa askel taaksepäin. Sulkea silmät ja korvat ja pyrkiä aistimaan vain olennainen.

Naavaa metsässä

Jenni Haukion kolumni: Kaipaus alkuperäisen äärelle. © Hannu Lindroos / SKOY

Nykyihmisen kontaktipinta jopa omaan ruumiillisuuteensa, kehoonsa ja sen ulottuvuuksiin on hämärtymässä. Elämme teknologisessa yhteydessä, joka katukuvassa konkretisoituu katse kohti älypuhelinta suunnattujen massojen maisemassa. Elämän arkisimpienkin toimintojen muuttuessa digitaalisiksi, on tarve oman fyysisen kapasiteetin käyttämiseen lähes romahtanut. Ajatteleva mieli, kaksi kättä ja kymmenen sormea – ladattua akkua unohtamatta – riittävät nykyisellään jo pitkälle erilaisista jokapäiväisistä askareista suoriutumiseen.

”Yksi tutkii historiaa, toinen konmarittaa, kolmas rehkii juoksuradalla”

Mutta samalla innostus liikuntaan eikä mihin tahansa liikuntaan vaan erilaisiin ”ultrasuorituksiin” kasvaa kasvamistaan. Oman fyysisyyden hämärtyessä arjessa halutaan sen rajoja testata toisinaan äärimmäisyyksiin asti viedyssä urheilemisessa. Tässäkin lienee pohjimmiltaan kyse juuri alkuperäisen äärelle pyrkimisestä. Yksi tutkii historiaa, toinen konmarittaa, kolmas rehkii juoksuradalla. Jonnekin on jokaisella vahva pyrkimys, valtavirrassa, valtavirtaa vastaan.

Vielä hetkeksi kansallisaarteeseemme, metsään. Jos ei ole mahdollisuutta omakohtaisesti lähteä tutustumaan joihinkin niistä harvoista luonnonmetsistä, joita maastamme vielä löytyy, voi tutkimusmatkan aarniometsän tunnelmaan tehdä kotisohvalta lukemalla kirjailija Anni Kytömäen teoksen Kultarinta. Kirjan tapa kuvata metsää on haltioittava ja unenomainen, kaikkia aisteja puhutteleva ja luonnon yksityiskohtien kirjoa elävästi esittelevä. Kuin lääkettä jokaiselle alkuperäisen äärelle kaipaavalle – ja samalla pitkiä muistijälkiä jättävä lukuelämys parhaimmillaan.

Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit.

Jenni Haukio yhteisten hetkien arvostamisesta: ”Arkiaamuissa mitataan perheenjäsenten halu sietää toistensa erilaisuutta”

X